Uskontotiede, viimeinen viidestä yleisen teologian
osiosta, on ihan loppusuoralla. Viimeinen verkkokeskustelu Intian ja Kiinan
uskonnoista jatkuu vielä muutaman päivän. Esseen olen kirjoittanut hyvissä
ajoin valmiiksi, mutta en vielä palauttanut.
Uskontotiede on vertailevaa tiedettä, jossa tutkitaan
eri uskontojen inhimillisiä ilmenemismuotoja. Se ei ota kantaa uskonnollisten
väitteiden totuusarvoon, vaan tutkii erilaisten uskomusten vaikutusta
yksilöissä ja yhteisöissä. Yksi
kiinnostava tutkimusaihe on uskontojen alkuperä. Mistä ne ovat tulleet ja miksi
niitä yleensä on? Uskonto sanana ja käsitteenä on länsimaisen kulttuurin keksintö.
Esim. Intiassa uskontoa ja filosofiaa ei voi täysin erottaa toisistaan eivätkä
alkuperäiskansat rajaa uskontoa erilleen muusta elämästä. Uskontoja arvioidaan
olevan maailmassa noin 10.000.
Uskontoa voidaan määritellä eri tavoin: uskona
yliluonnollisiin olioihin tai todellisuuteen, pyhän ja maallisen erottamisena,
perimmäisen huolenaiheen kautta (mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, mikä on elämän
tarkoitus) jne. Tiedettä uskontotieteestä tekee se, että se tutkii tieteellisin
menetelmin (empiirisesti) niitä asioita, joita niin voi tutkia. Uskonnoissa on
paljon asioita, joita ei voida tutkia tieteellisesti, kuten Jumalan
olemassaolo, sielun kuolemattomuus ja Kristuksen pelastustyö. Uskontotiede
hyödyntää monien tieteenalojen teorioita, tutkimusmenetelmiä ja tuloksia.
Kristinuskon piirissäkin oleva ilmiö voi olla
uskontotieteen tutkimuskohde. Niinpä tutkin esseessäni kielilläpuhumista
uskontotieteellisestä näkökulmasta. Kielilläpuhumista on kahdenlaista:
tunnistettavaa, olemassa olevaa kieltä (ksenolalia) ja tunnistamatonta kieltä
(glossolalia). Esittelen esseessäni myös kielilläpuhumisesta tehtyjä
tieteellisiä tutkimuksia. Lainaan niistä tähän vain yhden kohdan: “Norjalainen
psykologi ja filosofi Harald Schjelderup (1895-1974) tutki kielilläpuhumista
psykoanalyyttisesti vapaan assosiaation avulla. Hän pyysi koehenkilöä
kertomaan, mitä hänelle tulee mieleen lausumistaan ‘sanoista’. Kävi ilmi, että
henkilö käsitteli varhaisimpia lapsuusmuistojaan. Tämä liittyy luontevasti
Paavalin toteamukseen, että kielilläpuhuva rakentaa itseään.”
Tulipa eesseetä kirjoittaessa luettua kaksi hyvää
armolahjakirjaakin: Seppo Hämäläisen Armolahjat arjessa ja Lars Aejmelaeuksen Paavali
ja Korinton hurmos.
Uskonnot niputetaan usein yhdeksi kokonaisuudeksi
erityisesti silloin, kun niitä arvostellaan. Uskonnot ovat kuitenkin ihan
erilaisia ja opettavat eri asioita. Buddhalaisuus esimerkiksi on oikeastaan
ateistinen uskonto, siinä ei ole erillistä jumalaa. On ihan eri asia
ymmärretäänkö elämän todellisuus niin, että ihminen useiden jälleensyntymien
kautta vähitellen tulee riittävän hyväksi ja pääsee johonkin autuuden tilaan
pois jälleensyntymisen kierrosta (hindulaisuus) tai että ihminen elää vain
kerran ja Jeesuksen sovitustyön vastaanotettuaan pääsee taivaaseen
(kristinusko).
Kristinuskon keskeinen ja omaleimainen asia on tietysti
Jeesus ja hänen sovituskuolemansa ristillä. Jeesukselle tosin annetaan usein
hyvin erilaisia merkityksiä.
Olimme vaimoni kanssa eräänä iltana Kallion kirkossa
Helsingissä kivimessussa. Kun joimme lopuksi iltateetä backstagella eli
sakastissa, sinne tuli hieman humalassa oleva mies. Hän haastoi meidät uskikset
oikein kunnolla uskomme suhteen. Hänelle eivät kelvanneet mitkään hengelliset
fraasit, käsi nousi pystyyn heti, kun joku yritti aloittaa sellaista.
Toisaalta hän sortui itse hyvin tavalliseen fraasiin
eli siihen, että Jeesus oli viisas opettaja, filosofi ja hyvä jätkä, ei muuta.
Niin helpolla Jeesuksesta ei kuitenkaan selvitä. Toki hän opetti yleisesti
arvostettuja asioita vuorisaarnassaan, mutta hän sanoi myöskin mm. olevansa
Jumalan poika. Ei ole kovin loogista ottaa hänestä vain yhtä puolta, vaan
katsoa, mitä hän kaiken kaikkiaan sanoi. C. S. Lewis toteaakin kirjassaan Tätä
on kristinusko, että kun otamme huomioon kaiken mitä Jeesus sanoi, hän joko oli
hullu tai sitten se, mikä hän väitti olevansa eli Jumalan poika. Näiden väliltä
joudumme valitsemaan.
Saman asian sanoo vähän toisella tavalla Peter Halldorf
kirjassaan Koskematon maa: Jeesusta ei voi pienentää tienviitaksi, hän on tie.
