Neljäs Yleisen teologian perusteet -opintokokonaisuuden viidestä osiosta on nyt
suoritettu. Aiheena oli käytännöllinen teologia. Se oli aika laaja ja
hajanainen kokonaisuus, joten olen tosi tyytyväinen, että sain esseestä
arvosanan 4, samoin koko osiosta.
Käytännöllisen teologian oppiaineet Helsingin
yliopistossa ovat uskonnonpedagogiikka, kirkkososiologia, homiletiikka
(saarnaoppi), liturgiikka, sielunhoito ja kirkko-oikeus. Näihin siis
tutustuttiin tässä peruskurssissa jonkin verran.
Uskonnonpedagogiikka tutkii ja opettaa
uskontokasvatukseen liittyviä asioita kodin, kirkon, esiopetuksen, koulun,
rippikoulun piirissä. Myös elämänkatsomustieto kuuluu sen alaan. Lisääntynyt
monikulttuurisuus ja eri uskontojen kohtaaminen on nykyään tärkeä tutkimusalue.
Kasvatustieteiden uusia tuulia seurataan myös tiiviisti.
Uskonnonopetuksessa on tärkeää tuntea
kehityspsykologiaa, jotta tiedetään, miten uskontoa voidaan opettaa eri
ikäkausina. Pienet lapset eivät ymmärrä vaikeita käsitteitä ja abstrakteja
asioita, joten heille uskonnon traditiota välitetään kertomusten, laulujen,
leikkien yms. välityksellä. Vasta yläasteella kognitiivinen kehitys
mahdollistaa tietoon ja ajatteluun perustuvien asioiden opettamisen.
Omat muistot koulun uskonnonopetuksesta eivät ole
kovin innostavia. Tuntuu, ettei sillä ole juuri mitään tekemistä sen kanssa,
että olen nykyään uskis. Oli paljon ulkolukua ja hartauden harjoitusta, joka ei
kiinnostanut siinä ikävaiheessa yhtään. Toivottavasti uskonnonopetus on tänä
päivänä ainakin ylemmillä luokilla sellaista, että se haastaa oppilaat
ajattelemaan.
Nykyään puhutaan paljon siitä, miten paljon koulussa
saa yleensä puhua uskonnollisista asioista tai laulaa virsiä. Toinen puoli
asiaa on ns. positiivinen uskonnonvapaus eli oppilaan oikeus saada opetusta ja
tietoa uskonnosta. Uskonto on kuitenkin merkittävä asia suurelle osalle ihmisiä
ja näyttelee tärkeää osaa monissa poliittisissa konflikteissa.
Liturgiikan tutkimus ja opetus kohdistuu kristinuskon
kulttiin eli jumalanpalvelukseen. Sen historiaa selvitetään juutalaisen
perinteen, Uuden testamentin, kirkkoisien tekstien ja yleensäkin
kirkkohistorian tutkimuksella.
Oli ihan mielenkiintoista tutustua liturgiikkaan.
Kaikille suotakoon oikeus ja vapaus palvella Jumalaa omalla tavallaan. Luulen
kuitenkin, että alkuseurakunnissa yhteinen kokoontuminen muistutti enemmän
vapaiden uskonsuuntien tilaisuuksia kuin isojen kirkkojen liturgisia messuja.
Luterilainen teologi Risto Saarinenkin toteaa Kirkkotieto-kirjassa (s. 334):
“Teologi voisi tähän lisätä vielä, että Jeesus ei puhunut kirkosta ja että Paavalin
kuvaamat ekklesia-yhteisöt muistuttavat nykykirkoista lähinnä vain
vapaamuotoisia helluntaiseurakuntia”.
Sielunhoidosta kirjoitin jo aiemmassa blogikirjoituksessani
(Sielunhoito ja terapia). Mielenkiintoinen kohta tuli vastaan lukiessani Jobin
kirjaa. Sielunhoidossahan siirryttiin vähitellen oikeasti kuuntelemaan
autettavaa sen sijaan, että hänelle olisi vain julistettu ja asetettu
ihanteita. Tätä Jobkin olisi halunnut ystäviltään, jotka kolmen miehen voimin
paukuttivat Jobia “Raamatulla” päähän: “Kuunnelkaa minua, kuulkaa mitä sanon,
sillä tavoin te minua parhaiten lohdutatte. Olkaa kärsivällisiä, antakaa minun
puhua” (Job 21:2-3).
Viimeinen osio, uskontotiede, on alkanut. Olen jo
tehnyt ensimmäisen tehtävänkin. Kohta alkavat oppilaiden nettikeskustelut
islamista, sekä Afrikan ja Intian uskonnoista. Kokoavassa esseessäni tulen
tutkimaan kielilläpuhumista uskontotieteellisestä näkökulmasta.
