Olin äskettäin kurssilla, jossa jokainen teki temperamenttitestin.
Tarkoitus oli määritellä oletko ekstrovertti vai introvertti. Ilman testiäkin
olisin voinut kyllä kertoa, että olen introvertti.
Professori Liisa Keltikangas-Järvinen kertoo
kirjassaan (Temperamentti), että temperamentti on yksilöllinen
käyttäytymistyyli. Se on ominaisuus, joka näkyy meistä ulospäin ja kertoo miten teemme sen minkä teemme: miten
ilmaisemme tunteitamme, miten hyvin pystymme keskittymään, miten aktiivisia
olemme. Se ei kerro ihmisen tunne-elämän syvyyttä, motiiveja, itseluottamusta
jne. Temperamentti on synnynnäinen, se on olemassa ennen persoonallisuutta,
joka syntyy ympäristön vaikutuksesta. Kulttuuri ja ympäristö voivat jonkin
verran muokata temperamenttiakin, mutta se on kuitenkin melko pysyvä.
Alussa mainitulla kurssilla temperamentti määriteltiin
siis jakamalla ihmiset ekstrovertteihin ja introvertteihin.
Ekstrovertti on ulospäinsuuntautunut, näyttää
tunteensa, rupattelee, tulee fyysisesti lähelle. Hän innostuu helposti, viihtyy
ihmisten seurassa, puhuu itsevarmasti ja johtaa usein keskustelua. Toisaalta
hänen ajatuksiaan ja ideoitaan ei oteta aina vakavasti.
Introvertti on sisäänpäinsuuntautunut, hillitsee
tunteitaan, pyrkii tarkkailemaan ja hallitsemaan ulkoista käytöstään. Hän on
rauhallinen, leppoisa, melko eleetön, asioita ulkopuolelta katseleva ja hän
antaa kaikille tilaa puhua.
Ihmisiä ei toki voi jakaa karkeasti näihin kahteen
tyyppiin, koska jokaisessa on molempien tyyppien piirteitä.
Länsimaisessa kulttuurissa arvostetaan tänä päivänä enemmän
ekstroverttia temperamenttia. Siitä kertoo sekin, että temperamenttisella
ihmisellä tarkoitetaan ekstroverttia! Siksi olen introverttina kirjoituksessani
vähän puolustuskannalla.
Työelämässä räväköiden, hyvien tyyppien etsiminen on
joidenkin tutkijoiden mukaan korostunut 1990-luvun alusta. Kyseisiä
ominaisuuksia korostetaan rekrytointitilanteessa silloinkin, kun niillä ei ole työtehtävän
kanssa mitään tekemistä. Keltikangas-Järvinen epäilee, että näin yritys voi
menettää hyvän asiantuntijahakijan, joka ei räisky työhönottotilanteessa.
Sama trendi on pitkään näkynyt myös erityisesti
vapaissa seurakunnissa, joissa eniten liikun. 2000-luvun alun ylistysbuumin
aikana kuulin kyllästymiseen saakka, kuinka me suomalaiset olemme niin jäyhiä,
ettemme osaa edes ylistää niin kuin pitäisi. Edelleen luodaan sellaista
mielikuvaa, että uskovan pitäisi olla aina iloinen ja reipas ulospäin, vaikka
kaikki eivät sillä tavalla tuo esille sisäistä maailmaansa. Kiitos ja ylistys
voi kummuta hiljaisena hänen mielessään.
Jos Raamatun henkilöitä arvioi temperamentin kannalta,
niin voi esimerkiksi kysyä, miksi Jumala valitsi Israelin vapauttajaksi ja
johtajaksi Mooseksen, jolla oli kankea kieli ja hidas puhe? Nykypäivän
rekrytoinnissa hänen uransa olisi tyssännyt ensimmäiseen
haastattelukierrokseen. Ehkäpä Mooseksella oli niitä introvertin ihmisen hyviä
puolia: huolellisuus, pitkäjänteisyys, vastuullisuus, herkkyys, kyky
prosessoida asioita mielessä (eikä tehdä liian nopeita päätöksiä). Olisikohan ekstrovertilla
riittänyt stressinsietokyky uppiniskaisten israelilaisten kanssa?
Uudessa testamentissa vauhdikas ja aktiivinen Pietari
vaikuttaa selkeästi esktrovertilta. Paavalikin oli kyllä tehokas evankelioija,
mutta introverttiin suuntaan viittaa se, että hän oli kristinuskon ensimmäinen
teologi, joka määrätietoisesti myös käsitteellisti uskoa. Introverttiuteen
viittaa myös vastustajien luonnehdinta Paavalista: “Hänen kirjeensä ovat kyllä
ankaria ja kiivaita, mutta hänen oma esiintymisensä on avutonta ja puheensa
mitätöntä” (2. Kor. 10:10). Seuraavassa jakeessa Paavali tosin uhoaa näyttävänsä
vielä vastustajilleen, mutta toteaa myöhemmin itsekin: “Puhetaitoni on ehkä
kehno, mutta tietoni ei” (2. Kor. 11:6).
Halutessaan Raamatusta voi löytää tukea introvertille
temperamentillekin. ”Paljossa puheessa vaanii synti” (Sananl.10:19). ”Moni
puhuu ennen kuin ajattelee – tyhmyristäkin on enemmän toivoa” (Sananl. 29:20). “…niinkuin
pakanat, jotka luulevat, että heitä heidän monisanaisuutensa tähden kuullaan” (Matt.
6:7). “Mutta pian minä tulen… ja otan selvää noiden rehentelijöiden voimasta.
Heidän puheistaan en välitä” (1. Kor. 4:19).
Molempia temperamentteja tietysti tarvitaan myös seurakunnassa,
Ekstrovertti evankelista on kuin myyntimies, joka saa helposti kontaktin
“asiakkaaseensa” ja pääsee kertomaan ilouutisen. Sielunhoitajalle taas voisi
sopia Sananlaskujen 12:18 perusteella introverttius: “Harkitsematon sana on
kuin miekanpisto, viisaan puhe on lääkettä.” Opettajalla olisi hyvä olla
molempien temperamenttien ominaisuuksia. Myös temperamenttiasiaan sopii
Paavalin kuvaus seurakunnasta Kristuksen ruumiina, jossa tarvitaan monenlaisia
elimiä. Kaikki eivät voi olla suita, korviakin tarvitaan.
Loppukevennykseksi Keltikangas-Järvisen kertomus introverttimiehestä,
joka seurasi ilmeettömänä showta kaksi tuntia. Esityksen jälkeen hän sanoi
esiintyjille: “Ei eläissäni mulloo ollu näin hauskaa. Melekeen nauron, mutta
sain pirätettyä.”
