Kiinnostukseni musiikkiin
heräsi jo pikkupoikana. Osittain varmaan senkin takia, että
aamuisin ennen kouluun lähtöä loikoilin sängyssä ja kuuntelin
tuvan putkiradiosta iskelmiä. Rock ja Suomessa myös rautalanka
tekivät sähkökitarasta suositun soittimen. Melkein jokainen halusi
olla kitarasankari. Niin minäkin, mutta sellaista minusta ei tullut.
Aika paljon olen kuitenkin saanut soitella yli 40 vuoden aikana.
Kuulostaa ehkä Uuno
Turhapuro -jutulta, että opettelin soittamaan kitaraa kirjekurssin
avulla. Korvakuulokonservatoriossa aloitin, mutta sitten sain
vanhempani tilaamaan tanskalaisen Jörgen Ingmannin kitarakurssin.
Muistan kun eka kurssivihko tuli ja opettelin vaihtamaan C-soinnusta
G7:aan ja takaisin. Sormet piti rauhassa asetella aina uudestaan. Kun
vielä isän kanssa katselimme nuottikirjoituksen alkeita, isä
totesi, että eiköhön tämä ollut tässä. Jatkoin kuitenkin ja
opin nuotit ja sointujen perusteet.
Ensimmäinen julkinen
esiintymiseni oli Kalmarin seurojentalolla kevättalvella 1966.
Järjestimme koulun iltamat, joiden tuotolla teimme luokkaretken.
Opettelimme naapurin Ollin kanssa akustisilla kitaroilla Elviksen
Wooden Heart -biisin. Harjoittelimme sen runsaat 100 kertaa läpi ja
muistelen meidän välillä soitelleen meidän tallin eteisessäkin.
Juhlassa saimme lainata Nuutinmäen veljesten sähkökitaroita ja
vahvistinta. Nuutinmäen veljekset soittivat kyllä juhlassa paremmin
kuin me, mutta silti meidät pyydettiin uudelleen lavalle. Elämäni
ensimmäinen encore!
Seuraava askel oli
Saarijärven kirkonkylässä toiminut Outliners-yhtye. Soitin siinä
15-vuotiaana soolokitaraa. Meillä oli muutamia keikkojakin. Ei kovin
monta biisiä osattu, mutta soitettiin ne useampaan kertaan. Muistan
ainakin Twilight Timen ja Bond-sävelmän Goldfinger. Yhdelle
keikalle tulin mopolla ja sekös herätti riemua muissa bändin
jäsenissä. Ei kai oikein sopinut imagoon.
Tultuani uskoon pääsin
1974 soittamaan sähkökitaraa Jyväskylän vapaaseurakunnan nuorten
kuoron taustalle. Kuoron johtaja Sara Fagerlund suhtautui minuun
suopeasti ja antoi soitella omia kuvioitani eikä pelkästään
komppia.
Muutimme 1976 pois
Jyväskylästä, ja julkinen soittaminen jäi 20 vuodeksi. Vuonna
1997 tulin Helsingin Siion-seurakunnassa maininneeksi, että osaan
jonkin verran soittaa kitaraa. Minut pyydettiin mukaan seurakunnan
bändiin (vaikken edes kuulunut Siion-seurakuntaan). Siitä lähtien
onkin soittamista riittänyt. Siionissa soitin monessa ryhmässä ja
vähitellen vaimonikin tuli mukaan laulajaksi. Tunnetuimpia ryhmiä
olivat City Praise ja Ilosanoma, jonka kanssa kävimme Virossa ja
Ruotsissakin.
Maallisen musiikin
puolellakin sain vuonna 2002 toteuttaa erään suuren unelmani. Olin
aina haaveillut soittavani yleisön edessä jonkin The
Beatles-yhtyeen kappaleen. Kun Yliopistopaino täytti 30 vuotta
vuonna 2002, kasasimme juhlia varten firman oman bändin, jolla oli
upea nimi: University Press Thirty Years Celebration Band. Esikuvana
oli kai Beatlesien Sergeant Pepper's Lonely Hearts Club Band.
Soitimme Beatlesien Can't Buy Me Loven ja onnistuin soittamaan sen
kitarasoolon jokseenkin kuin George Harrison. Soitimme myös The
Byrds-yhtyeen legendaarisen Mr. Tambourine Man, johon opettelin sen
alkuriffin. Levyllähän riffi soitetaan 12-kielisellä
sähkökitaralla.
Nykyisessä
seurakunnassani Vantaan Kotikirkossa meillä on vireä
musiikkitoiminta. Soitan välillä useammassakin ryhmässä. Ihan oma
juttunsa on musisoiminen vaimoni kanssa kahdestaan. Olemme joskus
johtaneet yleisöä ylistykseen isoissakin tilaisuuksissa. Mieleeni
nousi nyt esim. Kuopion tuomiokirkko. Soitan myös Wanhat
Herrat-yhtyeessä Järvenpäässä ja Lammin poikien kanssakin meillä
on bändiviritelmiä.
Soittaessani monissa
ryhmissä olen saanut opetella tärkeää kristillistä hyvettä,
nöyryyttä. Kun olen tavannut soittajia, jotka ovat selkeästi
musikaalisempia ja parempia soittajia kuin minä, olen useammin kuin
kerran ajatellut, että mitäpä jos veisin kitarani vintille
(onneksi meidän asunnossa ei sellaista ole). Antaa parempien
soittaa. Sehän ei ole tietenkään nöyryyttä, vaan enemmänkin
nöyristelyä. Kun ikää on karttunut, olen vähitellen oppinut
soittamaan levosta käsin. Soitan sen verran kuin osaan ja palvelen
omilla taidoillani Jumalaa. Ja vanhan laulun sanoja mukaillen: mun
Fenderini kauniimmin taivaassa kerran soi...
Musiikin ja bändin
hyvyyttä ei toisaalta ratkaise pelkästään tekninen osaaminen.
Historian aikana on varmaan montakin kertaa yritetty sitä, että
kootaan huippusoittajat, jotta saadaan huippubändi. Lieneeköhän
koskaan onnistunut? Esim. suosikkiyhtyeessäni Beatlesissä kaikki
eivät olleet ollet yhtä lahjakkaita, mutta vieläkin se on ehkä
pop-musiikin historian suosituin ja tunnetuin. Juuri ennen läpimurtoa
alkuperäinen rumpali Pete Best sai väistyä ja tilalle tuli Ringo
Starr. John Lennonilta kysyttiin, onko Ringo parempi rumpali kuin
Pete. Lennon vastasi, että ei, mutta Ringo on parempi beatle. He
onnistuivat ryhmänä luomaan jotain suorastaan maagista.
Hengellisessä musiikissa
on vielä ihan oma ulottuvuutensa. Se on kanava, jonka kautta Jumala
voi vaikuttaa ihmiseen. Vanhassa Testamentissa musiikin merkitys on
erityisen suuri. Sitä käytettiin apuna jopa taisteluissa. Kerrotaan
myös miten Daavid lohdutti Saulia musiikillaan (1. Sam. 16:23).
Tätäkin puolta olen saanut kokea useamman kerran. Esimerkiksi
Tampereen tuomiokirkossa eräs nainen tuli tilaisuuden loputtua
kertomaan Ilosanoma-yhtyeellemme, että hän oli ollut pitkään
sisäisesti lukossa eikä ollut pystynyt yhtymään ylistyslauluhin.
Sinä iltana tilanne muuttui ja hän ylisti taas.
Minun on vaikea kuvitella
elämää ilman musiikkia, niin paljon se on merkinnyt elämän eri
käänteissä. Aion soittaa niin kauan kuin pää ja sormet toimivat.
Huippukitaristi Les Paul soitti vielä 90-vuotiaana säännöllisesti
maanantaisin tutulla klubillaan. Siinäpä kauhuskenaariota
kerrakseen meidän seurakuntalaisille.
