Ensimmäinen television katseluni tapahtui ihan 1960-luvun alussa. Hautasen kauppiaspariskunta Kalmarissa tehosti markkinointiaan ja kutsui meiltä porukkaa iltakahville ja televisiota katsomaan. Pappa ja mummo vastasivat kutsuun ja minä pääsin mukaan. Muistan sieltä hyvin silloisen tv-tunnarin, jossa joutsenet lensivät muodostelmaan. Istuimme perheen pojan kanssa lattialla sotaohjelmaa katsoen ja esitimme asiantuntevia kommentteja aseista.
Kalmarin pääraitilla oli viisi kauppa, joten kilpailua riitti. Ensimmäisen television pääsi meille toimittamaan Paavonseudun kauppias, luultavasti vuonna 1962. Laite oli saksalainen Nord Mende. Kun se kerran jouduttiin viemään korjaukseen, kauppias toi oman televisionsa meille lainaan.
Kun televisio avattiin ensimmäisen kerran, sieltä tuli jääkiekkoa. Peli näytti todella oudolta. Myös paikat, joista lähetykset tulivat, kuulostivat tuntemattomilta. Mutta kun Niilo Tarvajärven ohjelma tuli Munkkivuoresta, se sai veden kielelle. Ohjelmaa tuli siihen aikaan vain muutama tunti illassa.
Nykyään katson melkein kaiken tallenteena, mutta silloin piti olla paikalla, jos halusi nähdä ohjelman. Emännät kiirehtivät navetasta pois ja saunavuoroja piti rukata. Kerran odotin kovasti, kun tanskalaisen poikayhtyeen The Lollipopsin piti esiintyä televisiossa. Eikös silloin puu kaatunut sähkölinjan päälle. Hermot olivat kireällä, kun ohjelma jäi näkemättä. Toisaalta kun ohjelmia katsottiin aina samaan aikaan, se loi tunnelmaa. Me Tammelat ja Musta ori tulivat saunan jälkeen lauantaina. Lauantai-illan päätteeksi katsottiin isän kanssa Bonanza. Hanski tuli sunnuntai-iltana.
Huumori oli alussa melkein kokonaan Speden varassa. Silloin se nauratti, mutta monet jutut tuntuvat nykyään jo vähän kököiltä. Tyypillinen esimerkki oli vaikkapa se, kun Japanin silloinen pääministeri Eisaku Sato tuli muka Suomeen. Lentokentän tarkastuksessa kysyttiin henkilötietoja. Sukunimi: Sato. Etunimi: Eisaku. Ja siitäkös virkailijaa esittävä Spede pääsi vauhtiin: ”Kun meillä Suomessa on niinku tapana sanoa, että mikä se etunimi on eikä mikä se ei ole”.
Eläytymiskykyni oli siihen aikaan aivan erilainen kuin nyt. Uppouduin kotimaiseen elokuvaan usein niin, että aivan hätkähdin, kun se loppui eikä ollutkaan totta. Väkivaltaa ei siihen aikaan paljoakaan nähty tai kuultu. Meidän tuvassa kerrotut miesten sotajututkin olivat yleensä hauskojen asioiden muistelua. Kun sitten uutisissa kerran näytettiin välähdys kuinka Kongon syrjäytettyä johtajaa Patrick Lumumbaa raahattiin kädet selän taakse sidottuna, se ahdisti pitkän aikaa. Vielä rajumpi kokemus oli, kun katsoin yksin maalaistalon tuvassa iltayöstä, muiden jo nukkuessa, Alfred Hitchcockin Psyko-elokuvan. Seuraavana yönä en nukkunut juuri ollenkaan. Vahdin koko ajan ikkunoita, ettei sieltä vaan tule ketään.
Melkein kaikki urheiluohjelmat kelpasivat katsottaviksi, kun urheilu oli silloin muutenkin ykkösasia elämässä. Kun televisiosta tuli olympialaiset tai vaikkapa viikonlopun kestävät Holmenkollenin talvikisat, niin tuntui, että Mäkikyläkin muuttui kisakyläksi. Erityisesti muistan Innsbruckin talviolympialaiset 1964. Myös Meksikon kesäolympialaisiin liittyy selkeä muisto. Ne olivat lokakuussa 1968. Meillä oli silloin puintihommat menossa. Aamuruoan jälkeen viivyttelimme riihelle lähtöä pappani ja enoni kanssa kisojen takia. Se kannatti, sillä näimme, kun Bob Beamon hyppäsi pituuden hurjan uuden maailmanennätyksen 890. Mittamiehet eivät olleet uskoa silmiään, ja tuloksen vahvistaminen kesti kauan.
Ja auta armias, kun saatiin pienikin välähdys siitä, miten urheilijat harjoittelivat. Sitä matkittiin heti. Kerran näytettiin, miten pujottelijat harjoittelivat kaarteita seinää pitkin juosten. Voi olla, että lampaat ihmettelivät, kun juoksin sitten minäkin navetan seinää pitkin.
Television tulo oli positiivinen asia. Se laajensi maailmankuvaa todella paljon. Jo silloin näytettiin dokumentteja eri puolelta maailmaa. Afrikka kiinnosti erityisesti. Oli myös mahdollisuus nähdä sen ajan poptähdet esiintymässä, mikä muuten olisi ollut mahdotonta. Kotimaiset mustavalkoiset elokuvatkin tuntuivat silloin vielä viihdyttäviltä. Ja kuten sanottu, urheiluohjelmiin en siihen aikaan kyllästynyt.
