Kirja-arvio
Juha Pihkala – Esko Valtaoja
Elämän merkityksen jäljillä
Minerva Kustannus Oy, 2020
Kaksi emeritusta, piispa Juha Pihkala ja tähtitieteen professori Esko Valtaoja, ovat julkaisseet jo kolmannen kirjeenvaihtoon perustuvan kirjan, Elämän merkityksen jäljillä. Maailmankatsomukseltaan kaksi hyvin erilaista, laajasti sivistynyttä miestä pohtivat jälleen uskon ja tieteen välistä suhdetta ja niiden kummankin mahdollisia vastauksia maapalloamme uhkaaviin katastrofeihin. Myös ihmisen osa maailmankaikkeudessa tulee käsiteltyä monipuolisesti.
Pihkalan mielestä uskolla on merkitystä sellaiselle henkilölle, joka on eksistenttisessä hädässä, ja jokainen hänen mielestään joskus on siinä tilanteessa, että joutuu kysymään miksi-kysymyksiä. Valtaoja kiistää koskaan olleensa sellaisessa tilanteessa, vaikka elämässä on ollut myös vaikeita vaiheita. Hän kertoo kysyneensä aina vain miten-kysymyksiä. Miten elää ihmisiksi, miten tehdä maailmasta parempi paikka. Valtaojalle fyysinen todellisuus on ainoa saatavilla oleva todellisuus. Myöskään filosofian opiskelu ei antanut hänelle mitään lisää siihen. Eksistenttisiin kysymyksiin ei Valtaojan mielestä ole vastauksia. Hänen mielestään elämän tarkoitus on elämä itse. Pihkala taas pitää eksistenttisiä kysymyksiä yleisinhimillisinä ja kaikkia muita kysymyksiä vähän näennäisinä. Tieteen vastaukset eivät pysty antamaan vastauksia olemassaolon kysymyksiin, vaan sivuuttavat ne. Pihkala kuitenkin tunnistaa ja tunnustaa myös uskonnottomuuden mahdollisuuden.
Keskustelua käydään myös siitä, mitä uskonto ja tiede voivat tehdä ja ovat tehneet maailman hyväksi. Pihkala kysyy, että mitä uskonto, kirkko voi tehdä, kun tekojen pitää olla poliittisia ja taloudellisia. Valtaojan mukaan politiikkakin lähtee kuitenkin ihmisistä, heidän toiveistaan ja peloistaan. Tiede on hänen mielestään tuonut selvästi esiin esimerkiksi ilmastonmuutoksen uhan. Kuitenkin vaalikoneiden ja gallupien mukaan kristillisdemokraatit perussuomalaisten ohella antavat vähiten vastauksia siihen. Eräs suomalainen pastori jopa kannustaa taisteluun ilmastoaktivisteja vastaan. Pihkalakin pitää tällaisia tieteen vastaisia asenteita outoina ja arveluttavina. Hän sanoo olleensa yhdessä kirkkonsa kanssa vastustamassa tapaa antaa helppoja vastauksia vaikeisiin kysymyksiin, mutta hänen mukaansa kirkon valta nykypäivänä oman organisaationsa ulkopuolella on
vain sanan valtaa, ja kirkossakin mielipiteet ovat polarisoituneet. Kristittyjen asenteisiin vaikuttaa Pihkalan mukaan se, lähtevätkö he tulevaisuusajattelussaan luomakunnan uudistumisesta vai apokalyptisesta näkemyksestä, jonka mukaan tulevaisuuteen voi vaikuttaa vain odottamalla jumalallista väliintuloa. Pihkala edustaa edellistä näkemystä, jonka mukaan pelastuksen toivo koskee myös kaikkea ajallista elämää aineellisessa maailmassa. Hän myös huomauttaa, ettei ateismikaan anna yhtään käyttökelpoista työkalua tieteen edistämiseen.
Kumpikin keskustelijoista pitää itseään realistina, mutta Valtaoja pitää Pihkalaa pessimistinä ja Pihkala Valtaojaa optimistina. Valtaoja luottaa maailman parantamisessa tietoon, tieteeseen ja teknologiaan. Tiede on hänen mukaansa parantanut todistetusti maailmaa. Tämän Pihkalakin myöntää. Maailma on Valtaojan mielestä mennyt koko ajan parempaan suuntaan: tilastojen mukaan elämme maailmanhistorian rauhallisinta aikaa, väkivalta ja köyhyys on vähentyneet merkittävästi. Valtaojan mukaan ihmisessä on enemmän hyvää kuin pahaa. Pihkala katsoo asiaa Raamatun syntiinlankeemuskertomuksen pohjalta ja on siksi pessimistisempi. Hän näkee heikoksi lenkiksi ihmisen, jonka seurauksista planeettamme kärsii. Pihkalan mukaan tulevaisuuden toivo on mahdollista vain siten, että Jumalan armo vapauttaa ihmisen pelosta ja johtaa uudistumiseen ja uskoon, jonka mukaan tulevaisuus on lopulta parempi kuin nykyisyys. Siitä syntyvät myös konkreettiset teot.
Pihkala toimi vastaväittäjänä Vesa Nissisen väitöstilaisuudessa. Väitöskirja tutki mahdollisuutta maan ulkopuolisesta elämästä sen vaikutuksesta teologiaan. Pihkalalle sopii molemmat vaihtoehdot, olemmeko yksin maailmankaikkeudessa tai onko meillä ”tähtiveljiä”. Hän uskoo, että olemme saman Jumalan luomistyötä kuitenkin. Pihkalan mielestä signaalien etsimisessä avaruudesta on kysymys jälleen ihmisen perimmäisistä, eksistenttisistä kysymyksistä: mikä on ihmisen asema universumissa. Valtaoja myöntää, että itseämme me avaruudesta etsimme, vaikkei se ainoa motiivi olekaan. Hän kuitenkin vähän epäilee, että kristinusko venyisi siihenkin, että avaruudesta löytyisi erilaisia olentoja kuin me. Aihe johtaa myös keskusteluun siitä, onko kosmoksessa havaittavissa jotain suunnitelmallisuutta. Valtaojan mukaan sellainen käsitys ei ole täysin poissuljettu tieteessäkään, mutta siellä halutaan varoa, etteivät uskonto ja tiede väärällä tavalla sekoitu keskenään, kuten kreationismissa. Maailmankaikkeuden vakioiden hienoviritys kiinnostaa Valtaojaakin. Eli se, että vakioita ei voi paljoakaan muuttaa, jos aiotaan säilyttää tällainen elämä. Kuitenkaan Valtaojan mielestä tapahtumien kulusta ei tieteellisessä mielessä löydy mitään yliluonnollista, vain luonnonlakien ja sattuman yhteispeliä. Korkeintaan Jumala asetti luonnonlait ja siirtyi sitten syrjään.
Pihkala ja Valtaoja arvostavat evankelisluterilaisen kirkon piispojen julkaisua Tieteiden lahja. Siinä piispat toteavat, että todellisuus on yksi ja jakamaton, eivätkä usko ja tiede ole erillisiä alueita. Jos usko eristettäisiin tieteestä, niin Valtaojan mielestä usko ei voisi esittää mitään tosiasiaväitteitä luomakunnasta, ihmisestä tai edes Jumalasta. Hänen mielestään uskovia pitää ohjata kohti järkevyyttä, etteivät he torjuisi tiedettä, ja usko olisi paremmin sopusoinnussa nykyaikaistuvan maailman kanssa. Tähän suuntaan Tieteiden lahjakin pyrkii. Sen mukaan ”tieteellä ja teknologialla on Jumalan antama tehtävä”. Pihkala on samaa mieltä: ”Jos Jumala kerran on maailman luonut, uuden, tarkentuvan tiedon hankkiminen maailmasta ei voi olla ristiriidassa tuon uskon kanssa”. Raamattua ei Pihkalan mukaan tule lukea luonnontieteiden ja kosmologian osalta kirjaimellisena auktoriteettina, vaan siitä on etsittävä teologista sanomaa, joka ei ole kiinni vanhentuneissa faktoissa. Pihkala toteaa, että jos kirkolliskokous tekisi päätöksen, että Jumala on luonut maailman noin 6000 vuotta sitten kuudessa peräkkäisessä 24 tunnin jaksossa, se olisi hänelle irtioton paikka kirkosta. Valtaoja selvästi seuraa kirkollista keskustelua, koska hän mainitsee, että teologi Eero Junkkaala on vanhemmalla iällään alkanut puolustaa tiedettä.
Monia muitakin kiinnostavia aiheita käsitellään näiden lisäksi lähes 300-sivuisessa kirjassa.
Pihkala ei ole Valtaojalle mikään helposti alas ammuttava olkiukko, koska hän on laajasti sivistynyt. Pihkala arvostaa tiedettä ja ottaa Raamatun tulkinnassaan huomioon tieteellisen raamatuntutkimuksen tulokset. Kuitenkin se, mikä tekee hänelle kristinuskosta hänelle sisäistä ja henkilökohtaista, on ilmaistavissa tunteen kielellä. Hän kokee suurta yhteyttä osallistuessaan eri tavalla ajattelevien kristittyjen kanssa jumalanpalvelukseen koska ”kaikki yhdessä jakavat kanssani saman sisäisen merkitysperinteen ja elävät sitä subjektiivisesti todeksi”. Pihkala ei kannata uskon ääriliikkeitä. Kun hän oli vielä piispana, hänen hiippakunnassaan esiintyi äärikarismaattisuutta. Pihkala puuttui siihen lujasti ja sai omien sanojensa mukaan ”lujasti turpiinsa”. Kuitenkin paikallisen helluntaiseurakunnankin johtaja tuli kiittämään häntä ja sanoi, että Pihkala on heidänkin piispansa. Ja kun katsomme tuon karismaattisen liikkeen lopputulosta, niin mielestäni Pihkalan voi sanoa olleen oikeassa.
Esko Valtaoja on optimisti, joka luottaa tietoon ja tieteeseen. Ja suuressa määrin myös ihmiseen. Hän pystyy tilastojen avulla osoittamaan, että maailma on mennyt koko ajan parempaan suuntaan. Yksi hänen tunnuslauseistaan on ”maailmanloppu on peruttu”. Sitä on aina ennustettu,
mutta kaikesta olemme selvinneet. Valtaoja uskoo, että tulevaisuuden haasteistakin ihmiskunta selviää. Suosittelen Valtaojan optimistista näkemystä kaikille, jotka valittavat, että elämme juuri nyt kamalaa aikaa. Ennen on ollut vielä huonommin. Ei Valtaoja kuitenkaan uskontojakaan halua hävittää. ”Ilman uskontoa inhimillisen kulttuurin kokonaiskirjo kapenisi tavalla, josta koituva vahinko olisi, niin arvelen, suurempi kuin hyöty. Tässä eroan jyrkästi monessa suhteessa suuresti arvostamastani Dawkinsista ja muista uusateisteista, ja kaipa myös yhtä lailla arvostamastani Kari Enqvististä”, hän kirjoittaa. Valtaojan kommenteista käy selväksi, että hänen mielestään kumpaakaan ei voi todistaa: Jumala on olemassa tai ei ole.
Tätä kirjaa on miellyttävä lukea riippumatta siitä, mitä näkemystä itse edustaa. Tämä on herrasmiesten keskustelua. Kolmannenkin kirjan jälkeen Pihkala ja Valtaoja kuitenkin joutuvat toteamaan, että ovat niin erilaisia, etteivät ymmärrä toistensa maailmaa, vaikka toisiaan arvostavatkin.
