Suuren urheilujuhlan tuntua

Tekee mieli kirjoittaa vielä urheilusta, koska se oli poikasena yhdessä vaiheessa tärkein asia elämässä. Aiemmin olen jo kirjoittanut kesäolympialaisista. 

Kaikkien parasta urheilussa oli aina tunnelma ja urheilijoiden harjoitusmetodien seuraaminen, ja niiden matkiminen. Kun jokin iso urheilutapahtuma alkoi, tuntui, että oma kyläkin muuttui sen tapahtumapaikaksi. Parhaiten muistan vuoden 1964 Innsbruckin talviolympialaiset ja Tokion kesäolympialaiset. Talvella koulussakin oli Innsbruck koko ajan ajatuksissa, ja sitä korosti vielä se, että johtajaopettajan luokkakin muuttui kisastudioksi. Radio pauhasi ja opettaja merkitsi lyijykynällä väliaikoja paperille. Onneksi ei tarkastaja osunut paikalle.

 

Seura-lehdessä oli usein mielenkiintoisia juttuja urheilijoiden harjoittelusta. Samoin televisiossa saattoi joskus näkyä niistä välähdyksiä. Kerran näytettiin kuinka keskieurooppalaiset pujottelijat hioivat käännöksiään juoksemalla vähän matkaa seinää pitkin. Niinpä minäkin juoksin heti navetan seinää pitkin. Mahtoi hevonen tallissa ihmetellä. Yhdessä vaiheessa nyrkkeily kiinnosti, kun Sonny Liston otteli ammattilaisena raskaassa sarjassa Floyd Pattersonin ja Cassius Clayn (myöhemmin Muhammed Ali) kanssa. Liston harjoitteli tietysti nyrkkeilysäkin kanssa. Sellaista ei minulla ollut, mutta koulureppu vaan täyteen kamaa ja roikkumaan katosta. Harjoitusohjelmia oli aina mukava tehdä, mutta niiden noudattaminen tahtoi jäädä puolitiehen.

 

Huomioni kiinnittyy edelleen, kun televisiossa näytetään harjoituksia. Vähän aikaa sitten Usain Bolt harjoitteli pikajuoksua jokin raskas taakka perässään. Sanoin vaimolleni, että voi kun tuon olisin nähnyt poikasena. Olisin varmasti etsinyt aitasta tai riihestä jonkin painon, sitonut sen itseeni köydellä ja juossut riiheltä pihaan hiekan pöllytessä.

 

Talvisin kiinnosti hiihto ja mäkihyppy. Meillä oli naapurin Ollin kanssa monta hyppyrimäkeä läheisellä mäkisellä aukiolla ja pellolla. Hauskinta oli varmaan siinäkin mäen rakentaminen ja talvinen tunnelma. Kun jokin kuuluisa hyppyrimäki (ehkä Holmenkollen) täytti vuosia mäkihyppykilpailun yhteydessä, sen ylämäki oli juhlaliputettu. Pian oli meidänkin mäki. Pidimme Ollin kanssa kahdestaan myös talviolympialaiset. Toinen oli aina kilpailija ja toinen toimitsija. Toimitsija mittasi mäkihypyn pituuden, otti rannekellolla ajan hiihtolenkiltä ja tarjosi hiihto-osuuden jälkeen kilpailijalle kuumaa viinimarjamehua termospullosta. Oli muuten suuren urheilujuhlan tuntua.

 

Kalmarissa oli myös oikea hyppyrimäki. Sen mäkiennätys oli noin 30 metrin luokkaa. Oli suurta juhlaa päästä koulupäivänä hyppyrimäelle. En koskaan onneksi yrittänyt hypätä mäestä, vaikka kerran niin suunnittelinkin. Mäen alustalla sai jo niin hurjan vauhdin, että siinäkin oli tekemistä. Kerran tavallisena koulupäivänä mäkeen ilmestyi Innsbruckin olympiavoittaja Veikko Kankkonen. Siitä olikin vähällä tulla ikimuistoinen päivä. Jostain syystä lähdin alustan sivusta laskemaan mäkimonttuun juuri samaan aikaan kuin Kankkonen lähti mäen päältä hyppäämään. Törmäys montussa näytti väistämättömältä, mutta laskimme onneksi toistemme ohi.

 

Joitakin vuosia harrastin myös tosissani yleisurheilua. Lajeina olivat lähinnä pikajuoksu ja pituushyppy. Edustin maineikasta urheiluseuraa Saarijärven Pullistusta. Valmentajana oli siihen aikaan Into Turvanen, josta myöhemmin tuli yksi SUL:n valmentajista. Turvanen teki minullekin harjoitusohjelman. Jonkin aikaa jaksoin juosta ja pomppia riiheltä pihaan ohjelman mukaan. Suihkua meillä ei siihen aikaan ollut, joten treenin jälkeen hain navetan karjakeittiöstä pesuvadilla vettä ja kaadoin päälleni. Harjoittelu ei käytännössä ollut taaskaan niin mukavaa kuin teoriassa.

 

Parhaat saavutukseni tein Keuruun urheilukentällä Keski-Suomen piirinmestaruuskisoissa kesällä 1968, alle 16-vuotiaiden sarjassa. Olin sadalla metrillä toinen ajalla 11,8. Saavutuksen arvoa nostaa se, että 11,2 juossut kilpailun voittaja oli siihen aikaan koko Suomen nopein. Pituutta hyppäsin 601. Hyppäsin sen melkein kokonaan vauhdin ansiosta. Kun nykyään seuraan pituushyppääjiä televisiossa, harmittaa, ettei valmentaja hionut yhtään tekniikkaani.

Voi hyvin!

 Hyvinvoinnin ja onnellisuuden edellytyksiä tutkitaan nykyään paljon. Uskoa pidetään usein elämää rajoittavana, onnellisuutta ja hyvinvointia huonontavana asiana. Kansainväliset ja kotimaiset tutkimukset näyttävät kuitenkin viittaavaan siihen suuntaan, että uskonnolliset ihmiset voivat muita paremmin. Mikä tekee uskosta tervehdyttävää?

 

”Nähdyksi tuleminen on ihmisen paratiisi”, kirjoittaa psykohistorioitsija Juha Siltala. Jokainen meistä tarvitsee rakastetuksi tulemista ja hyväksymistä. Toivomme, että meitä arvostetaan ja meidät otetaan tosissaan. Koska Jumalan tärkein ominaisuus on rakkaus, Hänen edessään tulemme läpikotaisin nähdyksi, rakastetuksi, hyväksytyksi ja tosissaan otetuksi juuri sellaisena kuin olemme. Muistan miten tervehdyttävää oli, kun vanhempi profeetta profetoi aikoinaan minulle, nuorelle uskovalle, millaisena Jumala minut näkee. Viestiin sisältyi myös se, että olen rakastettu tällaisena. Parhaimmillaan nähdyksi tulemisen kokemus voi tervehdyttää meitä myös seurakunnassa.

 

Paavali kirjoittaa, että armo kasvattaa meitä uskovina (Tiit. 2:11,12). Meillä on aina todellinen mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä uudelleen. Entinen on pyyhitty pois. Tämä vapauttaa meidät rehellisesti kohtaamaan pahuutemme ja itsekkyytemme, niin etteivät ne saa elämästämme lopullista otetta. Kari Kuula kertoi armowebinaarissa, että yksi armo-sanan alkukielen merkityksistä on puolueellinen suosio. Ajattele, miten kivalta tuntuu, jos sinulla on kaveri, joka aina suhtautuu sinuun myönteisesti ja pyrkii selittämään tekemisesi parhain päin. Jeesus on meille tällainen kaveri. Eikö sellaisen kaverin seurassa olekin hyvä olla? Silloin itsekin mielellään yrittää parastaan. Niinpä seurauksena on myös paremmat elämäntavat, mikä sekin johtaa siihen, että uskova voi paremmin.

 

Ilman tarkoitusta ja toivoa elämä on raskasta. ”Synkkä mieli kuihduttaa ruumiin” (Snl. 17:22). Usko antaa meille ymmärryksen, miksi olemme täällä ja mihin olemme menossa. Toivomme ulottuu tulevaan Jumalan valtakuntaan asti. Se on kuin ankkuri, joka on jo heitetty sinne (Hepr. 6:19). ”Toivo on toinen nimi Jumalan läsnäololle”, kirjoitti Martti Lindqvist. Vaikka emme voi muuttaa kaikkia tosiasioita elämässämme, eteenpäin katsova toivo on suuri voimavara. Tämäkin voimavara voi vielä kasvaa seurakunnan keskinäisessä yhteydessä. 

 

Uskon ja hyvinvoinnin yhteydestä väitöskirjaa tekevä Harri Koskela kertoo, että vakaumuksen vahvuudella on merkitystä henkisen hyvinvoinnin kannalta. Jos horjuu epävarmana näkemysten välimaastossa, kokee ristiriitaisuutta elämässään. Turhaan ei siis Pietari kehota: ”Pyrkikää siis, veljet (ja siskot), yhä innokkaammin tekemään lujaksi kutsumuksenne ja valintanne” (2. Piet. 1:10). Koskela toteaa myös, että aktiivisuus vaikkapa urheiluseurassa kohentaa hyvinvointia, mutta elämän tarkoituksen ja merkityksen löytyminen hengellisessä kontekstissa on ihan eri tasolla.