Kirja-arvio
Juha Pihkala, Esko Valtaoja
Tiedän uskovani, uskon tietäväni, keskustelukirjeitä
Minerva Kustannus Oy, 2010
Emerituspiispa Juha Pihkala ja avaruustähtieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja kirjoittivat ensimmäisen keskustelukirjansa Nurkkaan ajettu Jumala vuonna 2004. Keskustelussa liikuttiin uskon ja tiedon/tieteen rajapinnassa. Kirjaa myytiin paljon. Syyksi kirjoittajat arvelevat sen, että he yrittävät tosissaan keskustella ja ymmärtää toistensa näkemyksiä. Toisen, tässä arvioitavana olevan kirjan he julkaisivat 2010. Siinä he jatkavat samojen aiheiden piirissä ja haluavat molemmat tuoda mustavalkoiseen ajatteluun lisää harmaasävyjä.
Juha Pihkala on teologian tohtori, joka antaa tieteelle suuren arvon, mutta tuo koko ajan esiin myös sen, ettei tiede kata kaikkea tietoa olevaisesta. Pihkala on kirjoittanut dogmatiikan oppaita, viimeksi kirjan Uskoa tiedosta ja tietoa uskosta (Edita 2009, suosittelen). Hän tuli tunnetuksi myös Nokian herätyksen ja Markku Koiviston kovana kriitikkona. Esko Valtaoja on paljon julkisessa keskustelussa esiintynyt sivistynyt agnostikko, eli hänen mielestään ei voida lopullisesti tietää, onko Jumala olemassa. Ateismihan katsoo tietävänsä, ettei Jumalaa ole, mutta sellaista tietoa ei todellisuudessa ole olemassa. Valtaoja on kuitenkin taisteleva agnostikko, hän haluaa haastaa ihmisiä ajattelemaan, mutta ei halua käännyttää ketään. Häneltä puuttuu omien sanojensa mukaan kokonaan uskonnon ”geeni”, hän ei kaipaa uskontoa.
Moraalin ja etiikan perusta
Pihkala haastaa Valtaojaa kertomaan, mistä moraalille ja etiikalle saadaan arvovaltaiset perusteet ilman uskontoa. Valtaoja vastaa, ettei tiedä. Hän myöntää, että ihmisessä on jokin sisäänrakennettu käsitys moraalista, mutta johtaa sen evoluutiosta. Pihkala toteaa, että moraalitaju on edelleen tieteelle arvoitus. Hänen näkemyksensä mukaan ”moraali on osa Jumalan luomaa ihmisyyttä, osa sitä ulottuvuutta, jota Raamattu kutsuu Jumalan kuvaksi”. Kaikki moraali perustuu Pihkalan mukaan aina johonkin uskoon, sitä ei voida perustaa täysin johonkin tietoon ihmisestä.
Valtaojakin toteaa, että moraalisääntö voi perustua moneen asiaan tiedon lisäksi, mutta pitää kuitenkin ehdottomana sitä, että ”moraalisäännön pitää olla sopusoinnussa parhaan käytettävissä olevan tieteellisen tiedon kanssa”. Tosin hän myöntää, että tieteellistäkin tietoa meistä jokainen valikoi ja tulkitsee oman elämänkatsomuksensa mukaan. Valtaoja ei kuitenkaan hyväksy sitä, että mikään uskonto voisi ottaa itselleen universaalista moraalista auktoriteettia, joka olisi jumalallinen ja erehtymätön. Hänen mukaansa emme voi tietää, onko jokin tänään vallalla oleva uskonnon tulkinta oikea. ”Olen siis pohjimmiltani sitä mieltä, että minun henkilökohtainen omantunnon ääneni ylittää kaikki eettiset periaatteet ja moraalisäännöt”, hän toteaa.
Uusateistien käsityksistä
Nykyajan uusateistien mukaan uskonnot saavat hyvätkin ihmiset tekemään pahaa. He väittävät, että maailma olisi parempi paikka, jos uskontoja ei olisi ollenkaan. Tästä molemmat kirjoittajat ovat eri mieltä uusateistien kanssa, koska ei voida todistaa, että asia olisi niin. Olisiko maailma vielä pahempi paikka ilman uskontoja?
Uusateistien kärkinimi Richard Dawkins haluaisi kieltää vanhempia siirtämästä lapsilleen uskonnollisia vakaumuksiaan. Pihkala huomauttaa, että siinäkin tapauksessa vanhemmat valitsevat lapsensa puolesta. Hän kysyy myös, eikö Dawkinsin linjan mukaan pitäisi olla ohjaamatta lapsia myöskään moraalisiin valintoihin. Tätä Dawkins ei kuitenkaan tavoittele, koska hänkin Pihkalan mukaan tietää, että ihmisen moraali ei kehity toimivaksi käytännöksi ilman määrätietoista ulkoista ohjausta. Pihkalan mukaan tutkimustieto myös osoittaa, että vanhempien varhainen puolueettomuus uskonnollisissa asioissa ei tue ihmisen myöhempiä itsenäisiä valintoja. Vanhempien pitää siis toimia omasta uskostaan käsin, kun lapsi käy läpi herkkyysvaiheitaan, heidän on pystyttävä pakottamatta suosittelemaan omaa vakaumustaan. Fanaattinen uskonnollisuus ja fanaattinen uskonnonvastaisuus tekevät yhtä pahaa jälkeä.
Valtaoja on lapsen kasvatuksesta jokseenkin samaa mieltä. Hänen mielestään tärkeintä on, että lapsi saa kasvaa ”rakastavassa, turvallisessa ja kannustavassa ympäristössä”. Vähemmän tärkeää on se, onko ympäristö uskonnollinen vai ateistinen, eikä se ole edes lapsen valittavissa. Vanhempien pitää aluksi opettaa lapselleen, mihin he itse uskovat, muu ei ole mahdollista. Kuitenkin Valtaojan mukaan lapselle pitää kertoa, että tämä on minun käsitykseni, toisilla on erilaisia käsityksiä. Lapsi pitää opettaa myös kyseenalaistamaan.
Teodikean ongelma
Valtaoja korostaa maailman menneen ja menevän yhä koko ajan parempaan ihmisen ansiosta. Tieteen ja sen myötä teknologian keksiminen on nostanut ihmisiä köyhyydestä. Murhia on kymmenesosa siitä, mitä oli keskiajalla. Maailma muuttuu koko ajan todellisuudessa turvallisemmaksi paikaksi, sotia on tilastojen mukaan vähemmän kuin ennen. Pahuutta silti edelleen on ja siihen liittyvä teodikean ongelma (miksi pahaa tapahtuu, jos Jumala on hyvä ja kaikkivaltias) jää myös kaikilta uskonnoilta ratkaisematta. Valtaoja ei usko viimeiseen tuomioon eikä siihen, että nykyinen epäoikeudenmukaisuus hyvitettäisiin tulevassa elämässä. Sellaista takaporttia ei ole.
Pihkalan mielestä Valtaoja ei näe Jumalan vaikutusta maailmassa, koska ei näe muutenkaan Jumalaa. Takaportilta taas vaikuttaa pikemminkin se, että tämän elämän jälkeen ei joutuisi vastuuseen mistään. Jumala on tärkeä juuri siksi, että ihminen tarvitsee puolueettoman tuomarin eikä sellaista löydy ihmisistä tai uskonnottomista moraalijärjestelmistä. Teodikean ongelmassa Pihkala näkee yhteyden Vanhan testamentin kuvakieltoon (2. Moos. 20:4-5). Jos kykenisin täysin puolustamaan Jumalaa ”tuomioistuimessa”, silloin todellisuudessa puolustaisin vain omaa kuvaani Jumalasta. Ihminen voi laatia Jumalasta vain oman mielensä ja kokemuksensa kokoisia kuvia, mutta Jumala on paljon suurempi. Teodikean ongelmaa ei Pihkalankaan mielestä ole kuitenkaan ratkaistu.
Mikä on elämän tarkoitus
Valtaojaa miellytti englantilaisten ateistien taannoinen bussimainos ”Jumalaa ei todennäköisesti ole, ole siis huoleti ja nauti elämästä!”. Hänen mielestään se oli suunnattu uskonnolla pelottelijoita vastaan. Valtaoja arvelee Pihkalankin kohdanneen paljon ihmisiä, jotka elävät uskonnollisessa ahdistuksessa viimeistä tuomiota peläten. Heidät pitäisi turhan ahdistuksen sijaan vapauttaa iloitsemaan elämästään. Uskonnon paras markkinarako löytyy Valtaojan mielestä ”pelosta ja kärsimyksestä, ei mielihyvästä ja nautinnosta”, vaikka Lutherkin korosti nautintoja Jumalan lahjana.
Pihkalan mielestä ”helvetti tai sillä pelottelu ei ole kristinuskon tulevaisuudenkuvan avain, vaan yhteinen hyvä elämä, jota armo ruokkii ja kannustaa”. Tärkeintä elämässä on mielekkyys ja tarkoitus, joiden avulla voi nähdä vaikeuksienkin yli. Kristinusko ei ole koskaan kieltänyt iloa, mutta nautintoa ei saa nostaa itseisarvoksi ja elämän syvimmäksi sisällöksi. Elämään kuuluu myös vastuullisuus tekemisistä eikä kyseinen mainos voi siitä vapauttaa.
Pihkala ja Valtaoja keskustelevat kirjassa myös valistuksen merkityksestä, evoluutiosta, kreationismista, älykkäästä suunnittelusta, abortista, ihmisen ja Jumalan rakkaudesta, muista uskonnoista ja ihmeellisestä maailmankaikkeudesta.
Yhteisymmärrystä miehet eivät kaikesta löydä, mutta keskustelu säilyy herrasmiesmäisenä. Valtaoja lukee paljon myös uskonnollista kirjallisuutta, mutta ihmettelee, ettei saa aina selvää teologien näkemyksistä edes ihan kristinuskon perusasioista. Hän ei suhtaudu uskontoon kuitenkaan ylimielisesti kuten vaikkapa kosmologi Kari Enqvist, vaan toteaa, että ”maailmankaikkeus, sellaisena kuin sen nyt tunnemme, jättää mahdollisuuksia myös uskonnollisille maailmantulkinnoille”. Pihkala ei viljele uskonnollisia fraaseja eikä heikkoja argumentteja, vaan perustaa myös uskonnolliset kommentit tutkittuun tietoon. Kirja on miellyttävää ja mielenkiintoista luettavaa.
