Neurologi Markku T. Hyyppä kirjoitti kesäkuussa 2018
Parnasso-lehdessä, että monet tieteelliset kriteerit täyttävät tutkimukset
todistavat lukemisen olevan hyväksi terveydelle. Lukeminen parantaa mm. muistia,
hoksaamiskykyä, ymmärrystä, päättelykykyä ja oppimista, jopa pidentää elämää.
Koskeeko tämä myös
kaunokirjallisuutta? Jotkut pitävät romaanien lukemista ajanhukkana. Toiset
taas julistavat, etteivät halua lukea keksittyjä tarinoita, vaan pitäytyä
tosiasioissa.
Mitä on kaunokirjallisuus?
Kaunokirjallisuudella tarkoitetaan kertovaa, fiktionaalista (sepittävää)
tekstiä. Teksti ei koostu tosiasiaväitteistä, vaan puhuu asioista, joita ei
välttämättä ole koskaan ollut olemassa tai tapahtunut. Kaunokirjallisuus on
kuitenkin todellisuutta jäljittelevää eli tapahtumat voisivat olla tapahtuneet
reaalitodellisuudessa. Lukija ymmärtää, että kerrottu olisi voinut tapahtua
oikeasti, vaikka tietääkin lukevansa sepitettä.
Nimitys kaunokirjallisuus
tulee varsinaisesti siitä, että tekstillä on erityinen esteettinen tehtävä: se
tuottaa esteettistä mielihyvää eli kauneutta, taiteellisuutta, aistikkuutta ja
nautinnollisuutta. Tämä on modernin taidekäsityksen mukaan kaiken taiteen
tehtävä.
Asiantuntijoiden
näkemyksiä kaunokirjallisuudesta
Markku T. Hyypän mukaan kaunokirjallisuuden lukeminen vaikuttaa
aivoihin enemmän kuin kuvien katselu tai puhuminen. Se “lisää aivoverkoston
yhteyksiä niillä alueilla, jotka toimivat muistin ja mielikuvien alustoina”.
Lukeminen aktivoi Hyypän mukaan lukijaa todellisten ja kuviteltujen tapahtumien
avulla ymmärtämään paremmin ihmisten mielentiloja, ja näin vahvistaa lukijan
sosiaalisen läsnäolon tunnetta ja samastumista kanssaihmisiin.
Kirjailija Väinö Linna
totesi aikoinaan eräässä tv-ohjelmassa, että tieto voi muuttaa meidän
persoonallisuuttamme vain silloin kun voimakkaat tunneprosessit ovat
lukemisessa mukana eikä pelkkä äly. Kaunokirjallisuus avaa hänen mukaansa lukijalle
maailman jonkun toisen näkemänä ja rikastuttaa lukijan omaa maailmaa ja
näkemystä, muuttaen näin persoonallisuutta.
Maailman terävintä
huippua edustava oikeusfilosofi, professori Aulis Aarnio kertoo pohtivansa
kaunokirjallisuuden lukemisen ja kirjoittamisen kautta ihmisen motiiveja.
Juridiikka tieteenä käsittelee kyllä ihmisen pimeitä puolia, mutta ei Aarnion
mukaan lopulta pääse pureutumaan ihmisen motiiveihin ja henkilökohtaiseen sisäiseen
näkymään.
Kirjailija Tiina Raevaara
taas pitää erilaisten tekstilajien lukemista tärkeänä tänä aikana, jolloin
valeuutiset leviävät eikä netissä olevaa tietoa ole helppoa varmentaa.
Lukutaito kehittyy monia tekstilajeja lukemalla. Lukija oppii “arvioimaan
tekstin luotettavuutta, erottamaan mielipiteellisen kirjoituksen neutraalista uutistekstistä,
nauttimaan erilaisista kerrontaratkaisuista ja mietitystä kielestä”. Raevaaran
mukaan fiktion herättämät ajatukset, näkökulmanvaihdokset ja tulkinnat auttavat
ymmärtämään totuuttakin paremmin.
Edesmennyt pappi ja
suosittu sielunhoitaja Erik Ewalds perehtyi mahdollisimman laajasti
maailmankirjallisuuteen. Hengellisen ja psykologisen kirjallisuuden lisäksi hän
halusi tutustua kaunokirjallisuuden kautta kulttuuriin ja oppia ihmistuntemusta.
Näitä tietoja ja taitoja Ewalds saattoi sitten hyödyntää hoitotilanteissa.
Omia kokemuksia ja
esimerkkejä
Itselleni hyvin tärkeää kaunokirjallisuudessa on sen antama
esteettinen elämys. Nautin rikkaasta sanojen käytöstä, hyvin rakennetuista
lauseista ja eri kerrontatyyleistä. Kaunokirjallisuus on opettanut paljon myös
ihmisten tavoista reagoida asioihin, ja onpa se joskus tuonut ratkaisujakin omiin
ongelmatilanteisiin. Syvästi rentouttava vaikutus on ollut illalla luetuilla
Antti Tuurin teksteillä. Kun olen yöllä herännyt, ajatukset ovat edelleen
jatkuneet päässäni Tuurin tyylillä.
Uskonnollisista
romaaneista täytyy aina mainita Mika Waltarin Valtakunnan salaisuus. Roomalainen Markus Mezentius Manilianus osuu
Jerusalemiin juuri pääsiäistapahtumien aikaan ja saa ulkopuolisena “puhtaalta
pöydältä” kokea merkittävät tapahtumat ja tutustua opetuslapsiin. Hän selittää
asioita kirjeissä petolliselle rakastetulleen Tullialle. Romaani tuo minusta
toden tuntua aikaan, jolloin opetuslapset yrittivät selvittää, mikä Jeesuksen
merkitys oikeasti oli.
Luin äskettäin Pauliina
Rauhalan romaanin Taivaslaulu. Hän
kertoo elävästi, millaista on perheenäidin elämä lestadiolaisessa yhteisössä,
jossa ei hyväksytä ehkäisyä. Naisen keho ei ole hänen omassa vallassaan. “Kun
vatsa kasvaa ja kutistuu vuodesta toiseen ilman taukoja, nainen voi ainoastaan
valita, hyljätäkö lapsensa vai itsensä”. Uskonyhteisö vahtii jopa naisen
ajatuksiakin. Raamatullisena pidetyn uskon ja sikiämisen yhdistäminen
lestadiolaispappien puheissa on käsittämätöntä, mutta todellisuutta yhteisön
jäsenille.
Luin äskettäin myös sisällissodan
muisteluun liittyen Toivolan Juhan ankeasta torpparielämästä kertovan F. E.
Sillanpään Hurskaan kurjuuden ja Heidi
Köngäksen huutolaislapsesta torpparin vaimoksi ajautuneen Sandran koskettavan tarinan. Aiemmin olen lukenut aihepiiriin
liittyvät Antti Tuurin kirjat Kylmien
kyytimies ja Suuri asejuna Pietarista.
Olen jo 1980-luvulla
lukenut sisällisotaan liittyvän klassikon, Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla. Siinäkin kuvataan elävästi torpparien
vaikeita ja ahtaita elämän olosuhteita ja niistä noussutta katkeruutta.
Taksvärkkiä tehtiin usein aamuyöstä iltamyöhään isännän käskyläisenä, ja omat
työt välillä yöllä.
Sisällissodan syitä
etsittäessä Täällä Pohjantähden alla on historiallisesti katsoen kuitenkin johtanut
harhaan. Sisällissota ei ollut torpparien sota. Tätä todistelevat Lasse
Lehtinen ja Risto Volanen kirjassaan 1918
– kuinka vallankumous levisi Suomeen, ja toimittaja Anna Virtanen Ylen
dokumentissa Suomalaiset myytit:
kansalaissota. Kapina nousi teollisuusväestöstä, kun radikaali siipi pääsi
niskan päälle Sosiaalidemokraattisessa puolueessa. Kaikki torpparit eivät edes
suostuneet tarttumaan aseeseen, niin kuin Koskelan Akseli teki. Torppareita
kaatuikin punaisten puolella vain 40, noin 1 % kaikista torppareista. Pohjantähti-romaanin
ansioksi luetaan kuitenkin se, että kirja palautti sodan hävinneiden punaisten
kunnian.
