Sammeli Juntunen tutkii kirjassaan Jumalasta voi puhua “millä perusteella pappi voi saarnastuoliin
noustessaan ajatella, että hänen sanansa puhuvat Jumalasta eivätkä ainoastaan
hänen omista uskonnollisista tunteistaan”. Juntunen puolustaa käsitystä, että
inhimillisillä sanoilla voi tavoittaa Jumalan, toisin kuin postmoderni
kritiikki väittää. Ja vaikka sanoja ja informaatiota tulvivassa ajassamme
kirkossakin korostetaan paljon pyhän kohtaamista hiljaisuudessa, Juntunen on
sitä mieltä, että kristinuskon peruskäsite ei ole hiljaisuus vaan sana. Juntunen vastustaa myös modernia
käsitystä, että emme todellisuudessa saavuta Jumalaa, vaan kyseessä ovat vain
mielessämme olevat jumalakuvat.
Kun kielelliset perusteet on selvitetty, Juntunen toteaa, että papit
tarvitsevat puhetaidollisten ohjeiden lisäksi myös teologisen oppaan Jumalasta
puhumiseen. Sellaisen Juntunen tässä kirjassa tarjoaa ja käy läpi, miten
jumalapuhetta pitäisi käyttää eri yhteyksissä.
Postmodernin kritiikin mukaan sanat eivät voi viitata mihinkään
itsensä ulkopuolelle, koska sanojen ulkopuolista todellisuutta ei ole olemassa.
Me luomme maailmaan merkityksen kielellämme ja kulttuurillamme, ja tavoitamme
sanoillamme vain toisia sanoja. Juntunen kuitenkin uskoo, että on olemassa
ihmisen kulttuurin ulkopuolinen, järjellinen ja merkityksellinen todellisuus,
joka on ollut olemassa jo ennen ihmistä. Hän ottaa esimerkin luonnontieteistä.
Painovoima, sähkön käyttäytyminen ja geneettinen informaatio ovat olemassa
ihmisestä riippumatta, ne on vain löydetty. Näitä löytöjä tiedemiehet ja
–naiset ovat kuvanneet sanoilla, jotka vastaavat luonnossa olevaa järjestystä.
Raamatun alkukertomuksissa kerrotaan, kuinka Jumala luo sanallaan maailman.
Sitten hän nimeää todellisuuden perusasioita, kuten valo, pimeys, päivä, yö
jne. Niinpä Juntusen mukaan “sanojen periaatteellinen kyky viitata
todellisuuteen perustuu Luojaan ja hänen luomistyöhönsä”. Mutta myös ihmisen
kulttuurin vaikutus sanoihin tulee esille siinä, että Jumala antoi ihmisen
nimetä eläimiä. Niinpä täytyy ottaa huomioon myös se, että sanoilla ei ole vain
yhtä, absoluuttista merkitystä, vaan niitä voidaan käyttää eri tavoilla
näkökulmasta riippuen.
Lopulta puhe Jumalasta on mahdollista, koska “(Jumala) oli yhdistävä
Kristuksessa yhdeksi kaikki, mitä on taivaissa ja mitä on maan päällä”, Ef.
1:10. Jumala on Jeesuksen inkarnaatiossa, lihaksi tulemisessa, ylittänyt
metafyysisen kuilun ihmisen ja Jumalan välillä. Ihminen voi puhua Jumalasta,
kun puhuu hänestä Jeesuksen kautta.
Sanoilla on eri yhteyksissä erilaisia merkityksiä. Esimerkiksi
tietokoneista puhuttaessa käytetään sanoja, joilla on arkikäytöstä poikkeavia
merkityksiä, kuten palvelin, pilvipalvelu, hardware, software. Näiden oppiminen
vaatii sosiaalistumista kyseiseen ympäristöön. Myös kirkon tapaan puhua
Jumalasta täytyy sosiaalistua. Se tapahtuu osallistumalla messuun, laulamalla
virsiä, lukemalla Raamattua, rukoilemalla, keskustelemalla ja opiskelemalla
teologiaa. Jumalasta puhujan on myös otettava tämä huomioon ja selvennettävä julistuksessa
käytettävien sanojen merkityksiä kuulijoille.
Jotta jumalapuhe olisi ymmärrettävää myös julkisesti, sen täytyy
käydä vuoropuhelua tieteen kanssa. Kirjoittihan jo Paavali: “Hänen näkymättömät
ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa ovat maailman luomisesta
asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan”, Room. 1:20. Raamattu
aloittaa Jumalasta puhumisen kosmologiasta, sen ajan tietämyksen mukaisesti.
Luominen muistuttaa alkuräjähdysteoriaa, nykyajan kuvausta kaiken alusta. Teoria
ei pysty kuitenkaan selittämään, mitä oli ennen alkuräjähdystä ja miksi yleensä
räjähti. Raamattu kertoo, että kaiken takana on Luoja. Suunnitelmallisuus näkyy
myös siinä, että universumimme voimat ja vakiot ovat tarkkaan säädettyjä, jotta
nykyisen kaltainen elämä on mahdollista.
Myös elävän solun syntyminen elottomasta aineesta on hyvin
epätodennäköistä, eikä sellaista ole pystytty tieteessä osoittamaan. Parempi
selitys on Luoja, joka on laittanut prosessin alkuun ja tuonut DNA:han informaation,
jonka ohjaamana solu suorittaa tehtävänsä. Kristinusko on aina yhdistänyt
luomisen Sanaan, jumalalliseen informaatioon, ja tiede on löytänyt informaation
myös DNA:n emäspareista. Juntunen uskoo evoluutioteorian pitävän paikkansa:
“luonnontieteessä on mahdollista osoittaa, millaisia varhaisempia muotoja
lajeilla on ollut, ja milloin uusi laji on eriytynyt kantamuodostaan”. Jos
lajinkehitys kokonaan kielletään ja väitetään maapallon olevan 6000 vuotta
vanha, jumalapuhe siirtyy reaalimaailmasta uskonnolliseen mielikuvitukseen.
Luomista voidaan kuitenkin perustella järkevästi evoluution
maailmassakin. Näin on tehnyt Suomessa mm. emeritusprofessori ja
kansainvälisesti tunnettu tiedemies Matti Leisola, joka näkee Jumalan
luomistyön biokemiassa: “elämän kehitys ei selity ilman päämäärätietoista
vaikutusta eliön geneettiseen koodiin”. Jumalaa ei kuitenkaan tarvitse laittaa
aukkoihin eli niihin kohtiin, joita tiede ei vielä osaa selittää, vaan hän on
mukana niissäkin prosesseissa, jotka tunnetaan!
Juntunen varoittaa ihan oikein: “Tietenkin papin ja teologin on
oltava varovainen tällaisessa keskustelussa, sillä hänen koulutuksensa ei riitä
kunnolliseen keskusteluun luonnontieteiden alalla.”
Jumalan olemassaoloa ei ole em. perusteilla todistettu, mutta sen
olettaminen osoittautuu mahdolliseksi, järkeväksi ja ymmärrettäväksi. Tällaisella
luonnollisella teologialla päästään kuitenkin vasta kirkon porstuaan. Se on uskon
“esikäyskentelyä”.
Jumalaan näyttää viittaavan myös se, että ihmiselle on olemassa
eettisesti oikeaa ja väärää. Tätä on yritetty selittää pois sillä, että oikea
ja väärä ovat vain kulttuurisia sopimuskysymyksiä. On kuitenkin asioita, jotka
ovat kaikissa kulttuureissa ehdottomasti väärin, kuten viattoman kiduttaminen
ja lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Niinpä etiikka on tärkeää jumalapuheen
kannalta: oikea ja väärä, hyvä ja paha, viittaavat lopulta Jumalaan. Myös
maailmassa ilmenevä hyvyys viittaa Jumalaan: “Ja Jumala katsoi kaikkea
tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää”, 1. Moos. 1:31.
Edelleen ollaan kuitenkin kirkon porstuassa…
Raamattu on yritetty valjastaa monen aatteen ja hyvänkin asian käyttöön.
Joidenkin mielestä Raamatun keskeinen sanoma on rakkaus tai sosiaalinen
oikeudenmukaisuus tai poliittinen vapautuksen teologia. Kirkon päätehtäväksi
taas on koettu kriisiapu tai diakonia tai hyväntekeväisyys. Juntunen tekee kuitenkin
kirjassaan hyvin selväksi, mikä on Raamatun varsinainen sanoma ja keskeinen asia
jumalapuheessa. Pääsanoma on se, että jokainen pääsee Kristuksen kautta Jumalan
yhteyteen, kun uskoo todeksi ja ottaa vastaan Jumalan edeltä valmistaman
pelastuksen.
Juntunen toteaa, että nykyajan ihminen ei välttämättä koe niinkään
synnintuntoa, vaan elämän tarkoituksettomuutta. Nämä molemmat Kristus on
kuitenkin voittanut ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta. Kristuksen
valtakunnassa vaikuttava Pyhä Henki kirkastaa pelastuksen vastaanottavaiselle
ihmiselle. Uskossa on luottamuksellisen suhteen ja tietyn tiedollisen sisällön
lisäksi kysymys myöntymisestä Jumalan valmistamaan pelastukseen.
Nyt ollaan jo kirkon sisätiloissa…
Järkeä ei tarvitse hylätä, kun siirrytään kirkon porstuasta
sisätiloihin. Esimerkiksi Jeesuksen ylösnousemuksesta on historiallisia
todisteita. Historian tutkimus tosin toimii analogiaperiaatteen mukaan eli vain
sellaista voi tapahtua, mitä maailmassa yleensäkin tapahtuu. Ylösnousemuksessa
on kuitenkin kyse Jumalan ainutkertaisesta puuttumisesta maailmanhistoriaan. Juntunen
käsittelee ylösnousemukseen liittyviä vastaväitteitä ja erilaisia teorioita,
mutta päätyy kuitenkin tähän: “Jumala herätti voimallaan Jeesuksen kuolleista”.
Juntusen raamattunäkemys on myös järkevä. Jeesus Kristus on
varsinainen Jumalan Sana, isolla alkukirjaimella. Hän on sitä olemuksellisesti.
Raamattu ei ole olemukseltaan jumalallinen, se on paperia ja mustetta, ja
ihmisten kirjoittama. Inhimillisesti se ei siis ole täydellinen. Raamattu on
kuitenkin Jumalan sanaa, koska Jumala on käyttänyt näitä inhimillisiä
kirjoittajia. Juntunen pitää tärkeänä, että Raamattua inhimillisyydestään
huolimatta pidetään Jumalan sanana, eikä hän siis edusta sitä teologian
suuntausta, että Raamattu olisi vain ihmisten todistusta kokemuksistaan Jumalan
Sanan puhuttelussa. Juntusen tavalla ymmärrettynä Raamattu mahdollistaa
Jumalasta puhumisen.
Juntunen arvostelee tapaa, jolla kirkko nykyään viestii ihmisille.
Esimerkiksi vuoden 2014 seurakuntavaaleissa kirkon mainoslauseena oli “Usko
hyvän tekemiseen”. Tästä Juntunen toteaa: “Ihmisille tulee sellainen
vaikutelma, että hyvän tekeminen on sivistyneen kristinuskon kohde.
Armotalouden mukainen jumalapuhe Jeesuksesta ja sovituksesta leimautuu
marginaaliseksi ja lahkolaiseksi”. Eli pääsanoma hukkuu.
Samoin Juntunen arvostelee sitä, ettei oikeaa oppia pidetä tärkeänä,
vaan korostetaan kirkon moniäänisyyttä. Jos oikean ja väärän opin välillä ei
ole mitään eroa, kirkko on silloin luopunut mahdollisuudesta puhua Jumalasta
jotain, mikä on totta. Juntunen arvelee, että kirkon halussa käydä mieluiten yhteiskunnallista
arvokeskustelua on kyse siitä, että “meiltä on kadonnut usko siihen, että
jumalapuhe voi olla julkisesti totta, ymmärrettävää ja tarpeellista”.
Lopuksi vielä Juntusen antama yksi hyvä selitys siihen, miksi
Kristuksesta kertova sanoma on Paavalin mielestä hulluutta ja vastoin
kreikkalaisten filosofiaa, 1 Kor. 1:20-25. Filosofinen järki etsii yleisiä
lainalaisuuksia. Se haluaa johtaa yksittäistapauksista yleisiä lainalaisuuksia
järjenkäytön ja logiikan avulla. Se ei voi hyväksyä, että totuus olisi
saatavissa yhdestä nasaretilaisesta, kerran eläneestä miehestä, siis
yksittäistapauksesta. Paavali ymmärsi tämän ja totesi sanoman olevan hulluutta,
mutta kuitenkin pelastus niille, jotka sen uskovat. Myös Jeesus nimitti sanomaa
loukkauskiveksi ja kompastuksen kallioksi.
Kuten sanottu, järkeä ei tarvitse laittaa narikkaan kirkkoon sisään
mennessäänkään. Juntunen huomauttaa, että sama Paavali on kirjoittanut mainitut
1 Kor. 1:20-25 ja Room. 1:20.
Tässä muutamia välähdyksiä Juntusen kirjasta, joka sisältää todella
paljon hyvää tietoa ja opetusta. Suosittelen!
