Viimeiseen korttiin

Luin uusimman Topi Sorsakoskesta kirjoitetun elämäkerran Viimeiseen korttiin (Johnny Kniga 2016). Kirja kiinnosti musiikillisen annin lisäksi myös siksi, että päähenkilö oli ikätoverini (ikäeroa kaksi viikkoa). Kiinnosti tietää, millä tavalla hän koki erityisesti 1960-luvun musiikin.

Törmäsin Topi Sorsakoskeen tavallaan jo 1980-luvun alussa. Seinänaapuriksi Vantaan Rajatorpassa muutti mies, joka osoittautui kovaksi blueskitaristiksi. Hän kertoi nuorena soittaneensa bändissä nimeltä Kalle Kiwes Blues Band. Vuosia myöhemmin selvisi, että bändissä oli soittanut kitaraa myös Pekka Tammilehto Ähtäristä, tuleva Topi Sorsakoski.

Pekan isä, Yrjö Tammilehto, lempinimeltään Ylli, oli tunnettu muusikko ja laulaja Pohjanmaalla. Ylli oli mukana Danny-showssakin 1960-luvulla. Hän jätti kolmilapsisen perheensä äiti-Maijan vastuulle ja muutti pois kotoa, mutta kävi kuitenkin moikkaamassa perhettä joskus. Isä toi Pekalle ensin saksofonin ja sitten kitaran. Pekka ja veljensä Antti perustivat Kalle Kiwes Blues Bandin ja keikkailivat ahkerasti. Molemmat pojat soittivat myös isänsä orkesterissa jonkin aikaa. Pekka kertoi eräässä radiohaastattelussa isän vinoilleen hänelle, että jätkä luulee olevansa kitaristi, kun osaa kolme sointua. Isän orkesterin biisit olivat yllättävän vaikeita; tango Poesien soinnutkin vaihtuivat joka iskulla. Toisaalta isä neuvoi, miten Beatlesien All My Lovingin soinnut ja soolo menivät. Myöhemmin Pekka muutti isänsä perässä Helsinkiin ja soitti Raittisen veljesten The Boys –yhtyeessä.

Keikoilla kiertäessään Pekka alkoi matkan ratoksi kehitellä mielikuvitushahmoa, haitaristi Topia. Savossa hän näki keikkabussin ikkunasta tienviitan ja sai siitä hahmolleen sukunimen, Sorsakoski. Pekka oli hyvä rock-kitaristi, mutta alkoi keikkabussissa Topina laulella.

The Boysin suosio hiipui ja Köyhien ystävät hajosi 1970-luvun lopussa. Köyhien ystävien pohjalta syntyi Agents-yhtye. Sen kitaristilla Esa Pulliaisella oli selvä visio musiikista, jota hän halusi tehdä. Pulliainen halusi yhdistää rakastamansa rautalankamusiikin, rockin ja suomalaisen iskelmän. Aluksi Agentsin laulajana oli Rauli Badding Somerjoki. Topi joutui usein tuuraamaan keikoilla oikukasta Baddingia, joka ei välillä suostunut ollenkaan laulamaan. Lopulta Topista tuli Agentsien laulusolisti. Enpä arvannut Rajatorpassa asuessani, että siinä aivan lähellä, Askistossa, Pulliaisen perheen pihamökissä, alkoivat 1980-luvun alussa hakea omaa tyyliään Topi ja Pulliaisen veljekset.

Yhtyeen ensimmäinen levy, In Beat, levytettiin alkuvuodesta 1986. Höristelin korviani, kun radiosssa alkoi soida Surujen kitara ja muut biisit. Olin itsekin rakastanut rautalankaa ja nauhakaiulla tehostettua sähkökitaraa vuoden 1963 rautalankabuumin aikana. Agentseissa ja Esa Pulliaisen kitarassa oli jotain samaa, mutta ei ihan samaa. Topin ääni kuulosti alussa erikoiselta. Mietin, niin kuin elämäkertakirjan mukaan moni muukin, onko tämä parodiaa. Vähän häpeillen ostin ensimmäisen LP:n. Levystä tuli suurmenestys ja se siivitti yhtyeen ihan käsittämättömään suosioon muutamaksi vuodeksi. Tänä päivänä Agentsien ja Topin CD-levyjä on hyllyssäni monta. Muutaman kerran näin heidät livenä Kulttuuritalolla Helsingissä, mm. Topin 50-vuotisjuhlakonsertissa 2002.

Suuresta suosiostaan huolimatta Agents väsähti 1980-luvun lopussa. Topi siirtyi soolouralle. Hän lauloi ikivihreitä ison orkesterin säestyksellä. Nekin ovat monet klassikoita. Hän lauloi paljon myös tangoja. Tango oli niin suosittua Suomessa 1960-luvun alussa, että sen vaikutukselta ei voinut välttyä. Pidin itsekin popmusiikin lisäksi myös tangoista: Satumaa, Tähdet meren yllä… Myöhemmin Topi keikkaili Kulkukoirat-yhtyeen kanssa. Palasipa hän vielä yhteen Agentsinkin kanssa vuonna 2007, kun he tekivät levyn kunnianosoituksena Suomessa 1960-luvulla keikkailleelle englantilaisyhtyeelle The Renegadesille. Renegdeseilta on lähtöisin mm. My Heart Must Do the Crying eli Salattu suru.

Viimeiseen korttiin –kirja sisältää paljon mukana olleiden haastatteluja. Se tekee kerronnan mielenkiintoiseksi ja todentuntuiseksi. Erittäin hyväksi kirjan tekee musiikillisen kehityksen ja levytysten tarkka kuvaus. Pekan/Topin henkilökuvaa ruoditaan paljon, mutta minulle se ainakin jäi silti arvoitukseksi. Monet kertovat, että Pekka ja Topi (rooli) olivat aika paljon eri henkilöitä. Ystävät kuvaavat Pekkaa laajasti sivistyneeksi, älykkääksi ja herkäksi. Kielenkäyttö ja elämäntavat taas kertovat ihan toista. Erikoisalana hänellä oli musiikin lisäksi elektroniikka. Hän väsäsi itse vahvistimia ja korjaili toistenkin laitteita. Kerran Amerikassa ollessaan Pekka lainasi musiikkiliikkeestä arvokkaan mikrofonin. Hän vei sen hotellihuoneeseen, purki ja kirjoitti ruutupaperille kaikki osat. Sitten hän palautti mikin ja rakensi Suomessa samanlaisen.

Vuoden 2011 alussa Pekan yskä ei tuntunut ollenkaan parantuvan ja laulu oli vaikeaa. Maaliskuussa todettiin keuhkosyöpä. Kunto huononi nopeasti. Kävin heinäkuussa Vesa Keskisen kaupassa Tuurissa, jonne ajoin Ähtärin kautta. Piipahdin samalla Tuurin kauppa-alueella olevaan musiikkiliikkeeseen. Kysyin liikkeen omistajalta, tunsiko hän henkilökohtaisesti Pekan. Kertoi hyvinkin tuntevansa. Pekka oli käynyt liikkeessä edellisenä päivänä happipulloa kantaen. Elokuussa Pekka kuoli Seinäjoen keskussairaalassa.

Ahkera keikoilla kiertäminen oli ohi. “Ajomies, älä kiirehdi suotta, pakoon ei pääse kohtaloaan…”

Ennen kuolemaansa Pekka halusi ehdottomasti tavata uskovaisen laulajan, Viktor Klimenkon. Tapaaminen järjestettiin Vaajakosken ABC:lla. Arvoitukseksi jäi, mitä Pekan mielessä liikkui, mutta ehkä mieltä vaivasi kuolemanjälkeinen elämä.