Käytännöllisen teologian opiskeluuni kuuluu myös
sielunhoidon osuus, joka onkin ollut ehkä mielenkiintoisin oppiaine tähän
mennessä. Kurssin varsinaisena oppikirjana on Sielunhoidon käsikirja (Kirjapaja
1997). Neljä aiheeseen liittyvää kirjaa odottavat vielä lukemistaan, esim. Johdatus
pastoraalipsykologiaan ja Johdatus uskontopsykologiaan, mutta tekee mieli jo
nyt kirjoittaa tästä aiheesta.
Koska kyseessä on luterilaisten työntekijöiden
kirjoittama oppikirja, täytyy tietysti aluksi löytää Lutherin näkemys
sielunhoidosta. Lutherin mukaan evankeliumi ei anna vain yhdellä tavalla neuvoa
ja apua syntiä vastaan, vaan Jumala on rikas armossaan. Evankeliumiin kuuluu
myös “veljien keskinäinen keskustelu ja lohduttaminen”, jonka Tuomo Mannermaa oppikirjassa
tulkitsee sielunhoidoksi. Minä tulkitsen lisäksi, että sama kuuluu myös
sisarille.
Sielunhoito on ihmisen auttamista niin, että Jumalan
armo tulisi hänen kohdallaan todeksi, elämässä riittäisi toivoa ja rakkaus
mahdollistuisi. Kyseessä on hyvin arka ja herkkä alue, joten pelkkä auttajan
hyvä tarkoitus ei riitä, vaan hänellä tulee olla riittävät tiedot ja taidot. Muuten
auttamisesta voi syntyä enemmän vahinkoa kuin hyötyä.
Parhaimmillaan sielunhoitoa voidaan kuvata container-funktiolla.
Sielunhoitaja tulee tunteen tasolla autettavansa lähelle niin, että ottaa tämän
vaikeita mielensisältöjä oman mielensä sisälle, käsittelee, nimeää ja jäsentää
niitä uudelleen eri näkökulmasta ja palauttaa ne autettavalle käsiteltyinä ja
inhimillisempinä. Terapeutti Matti Hyrck laajentaa esittelemänsä container-funktion myös Kristuksen tekemään
työhön. Kristus otti ristiinnaulitsemisessa omaan ruumiiseensa ja sieluunsa
ihmisten synnin ja pahuuden ja antoi takaisin lunastuksen ja sovituksen.
Sielunhoidon historiaa esittelee oppikirjassa Paavo
Kettunen. Sielunhoito-sanaa ei löydy Raamatusta, vaikkakin sieltä löytyy
kertomuksia, joissa tulee esille sielunhoidon toimintatapoja ja asenteita.
Raamatullista sielunhoitoa on siis vaikea määritellä. Sielunhoito on historian
saatossa ymmärretty eri tavoin ja kulloinkin vallalla ollut teologia on
vaikuttanut siihen. Sielunhoito tarkoitti keskiajalla lähinnä ripittäytymistä.
Vähitellen sielunhoidoksi alettiin ymmärtää se, että yksittäiselle ihmiselle
julistettiin Jumalan sanaa hänen yksilöllinen tilanteensa huomioon ottaen.
Lopulta todettiin, etteivät kaikki ihmisten ongelmat olleet selkeästi
uskonnollisia. Julistustyyppinen sielunhoito, joka asetti vielä korkeita
ihanteita, ei auttanut kaikissa tapauksissa. Niinpä päädyttiin siihen, että
alettiin oikeasti kuunnella autettavan avuntarvetta ja hänen kanssaan
vuorovaikutuksessa etsittiin oikeaa auttamistapaa.
Kun empiirinen tutkimus psykologiassa edistyi, sen
tuloksia alettiin vähitellen soveltaa myös sielunhoitoon. Ihmisen
psykodynamiikka vaikuttaa niin paljon myös hänen hengelliseen elämäänsä, ettei
sitä voida jättää huomiotta. Sielunhoidossa täytyy kuitenkin huolehtia, ettei
psykologinen puoli vesitä synti- ja syyllisyyskysymystä ja olla tarkkana hoidon
taustalla olevan ihmiskäsityksen suhteen. Nykyään varsinkin luterilaisen kirkon
sielunhoitajat ovat yleensä hyvin koulutettuja terapeutteja.
Psyyken vääristymät näkyvät ihmisen hengellisyydessä.
Ihminen voi esimerkiksi kokea sairasta syyllisyyttä, johon ei auta armollinen
julistus tai jatkuva ripittäytyminen. Silloin täytyy psykoterapeuttisen työn
avulla löytää syy väärään syyllisyyden kokemiseen. Syytä voidaan selvittää esimerkiksi
psykoanalyyttisesti vapaan assosioinnin keinoin. Siinä hoidettava kertoo
terapeutille suodattamatta kaiken mieleensä nousevan. Näin alitajuntaan
torjuttu väärän syyllisyyden aiheuttaja voi paljastua. Voi myös käydä niin,
että Pyhä Henki paljastaa syyn. Tällaisista tapauksistakin olen kuullut ja
lukenut.
Hengellisissäkin piireissä ilmenee vaarallista psyyken
vääristymää, jota kutsutaan narsismiksi. Narsisti ei kestä aikuisen elämän
todellisuutta, vaan haluaa pitää kiinni nuoruuden unelmistaan. Hän on itserakas
ja häneltä puuttuu kyky rakastaa lähimmäistään. Hän on vastuuton,
epäluotettava, kylmä ja toisia manipuloiva. Kun tällainen narsisti toimii
hengellisenä johtajana tai pastorina ja onnistuu luokittelemaan itsensä
“Jumalan voidelluksi, johon ei saa koskea”, moni joutuu huijatuksi ja
hyväksikäytetyksi.
Lauri Kruus toteaa oppikirjassa, että uskonto
itsessään ei tue narsistista persoonallisuutta, vaan nimenomaan antaa rohkeutta
kohdata elämän tosiasiat niin, ettei ihminen joudu sietämättömään ahdistukseen.
Narsismia on hyvin vaikea parantaa. Lauri Kruus: “Tarvitaan persoonallista
uudelleen rakentumista. Hengellisesti ilmaistuna oma itse olemassaolon
keskuksena vaihtuu Jumalaan.” On todella tärkeää pyrkiä tunnistamaan
narsistinen henkilö hengellisessä yhteisössä ja pyrkiä estämään tuhot.
Loppukaneetiksi vielä Tuomo Mannermaan määritelmä:
“Kirkon sielunhoidon perimmäinen tehtävä on yksinkertainen: tehdä syntinen iloiseksi.
Synti on mahtava, mutta Kristus on vielä mahtavampi.”
