Kjell
Westön uusin romaani kuvaa elämää Helsingissä vuonna 1938. Ajanvietettä ja
huvituksia on tarjolla, mutta päähenkilöiden elämää varjostavat nykyisten
huolien lisäksi Suomen sisällissodan arvet ja Euroopan uhkaavan tuntuinen
tulevaisuus.
Omaa
asianajotoimistoa pyörittävä lakimies Claes Thune on kärsinyt haaksirikon ja
nöyryytyksen avioliitossaan. Vaimo on lähtenyt hänen parhaan ystävänsä matkaan.
Kaiken lisäksi ex-vaimo on julkaissut eroottisia novelleja sisältävän esikoiskirjansa.
Thune on sivistynyt, kirjallisuutta ja musiikkia harrastava, rauhaa rakastava
herrasmies, mutta se tekee hänestä myös vähän nahjuksen.
Toimiston
sihteerinä työskentelevä rouva Wiik hoitaa tehtävänsä moitteettomasti ja
ulkonaisesti elämä näyttää olevan kunnossa. Hänen miehensä on kuitenkin jo
vuosia aiemmin yhtäkkiä lähtenyt avioliitosta. Rouva Wiik on sisäisesti
jakautunut kolmeksi persoonaksi. Vähitellen käy ilmi, että hänen sisäisessä
maailmassaan kummittelevat vuoden 1918 vankileirien tapahtumat, omakohtaisesti
koetut. Erityisesti yksi persoona, Miljaneiti, kuiskuttelee niistä.
Thune
ja hänen kouluajoista yhdessä olleet kaverinsa kokoontuvat säännöllisesti
keskiviikkokerhoonsa keskustelemaan ajankohtaisista aiheista. Vaikka kaverukset
yrittävät käyttäytyä maltillisesti, näkemyserot nousevat välillä esille
voimakkaastikin. Euroopasta kantautuvat uutiset Hitlerin radikaaleista
näkemyksistä ja toimista jakavat kavereiden mielipiteitä. Toiset lumoutuvat
uusista uljaista ajatuksista, toiset ovat huolestuneita ja kyselevät
demokratian perään.
Kerhoon
kuuluva juutalainen Jogi Jary on mielenterveysongelmista kärsivä taitelija. Hän viettää pitkiä ajanjaksoja hoidossa. Jogia
alkavat ahdistaa myös Euroopasta kantautuvat uutiset, joiden mukaan juutalaisia
on laitettu putsaamaan katuja hammasharjalla. Jogia hoitaa yksi kerhon
jäsenistä, psykiatri Lindemark. Häntä huolestuttaa psykiatriassa leviävä uusi
näkemys, jonka mukaan huonomman ihmisaineksen kohdalla ei riitä enää
sterilointi, vaan tarvitaan eliminointia.
Kun
keskiviikkokerho rouva Wiikin työsuhteen alkuvaiheessa kokoontuu Thunen
toimistolla, Wiik kuulee yhden jäsenen tutulta kuulostavan äänen. Se palauttaa
menneisyyden kauhut konkreettisena hänen mieleensä. Toinen osapuoli ei tunnista
rouva Wiikiä. Myöskään lukija ei saa tietää kenestä on kysymys ennen kirjan
lopun radikaalia ratkaisua. Westön kirjassa on myös dekkarimaista jännitystä.
Westön
Helsingin paikalliskuvausta on aina kehuttu tarkaksi. Hän kertoi
tv-haastattelussa mielenkiintoisesti työskentelytavastaan. Westö saattaa lukea
työnsä pohjaksi 150 kirjaa. Niistä muodostuu vähitellen “selluloosaa” hänen
alitajuntaansa. Siitä muotoutuvat tapahtumat ja henkilöt. Hän voi aloittaa
kirjoittamisen vasta sitten, kun ei enää tarvitse lähdekirjoja vierelleen. Jos
hän yrittää aloittaa liian aikaisin, kirjoittaminen ei suju, vaan tuntuu jopa
ruumiillisena kipuna.
Westö
kirjoittaa ruotsiksi. Hän on aina kertonut olevansa suorastaan neuroottinen
tarkastaessaan suomennosta. Siksi vähän ihmettelin, että kirjaan on jäänyt
ainakin kaksi huonoa suomenkielen ilmaisua. Tässä yksi: “Hän ei huolinut
täytekynästä vaan otti sen sijaan kirjoituspöydän kynätelineestä lyijykynän” (s
. 63).
