Lapsuuden joulut

Asuin lapsena 1960-luvun alkupuolella Saarijärven Kalmarin kylällä. Silloin ei juhlittu jatkuvasti jotain niin kuin nykyään. Syksystä jouluun oli pääosin hämärää ja pimeää arkea. Jouduin koulusta tullessani kulkemaan synkän metsätaipaleen läpi. Minulla oli tien varressa jemmassa paksu keppi, jota pidin kädessä pahimman kohdan ohi. Loppusyksystä alkoi jo väsyttää. Joulu oli suuri tapaus pitkän odotuksen ja valmistautumisen jälkeen. Elämystä suurensi se, että siinä iässä pystyin todella eläytymään hetkeen.

Pieni valopilkku ennen oikeaa joulua olivat pienviljelijäyhdistyksen pikkujoulut. Ne pidettiin vuorovuosin suurimpien talojen tuvissa. Lasten tehtävänä oli harjoitella tonttuleikki. Muistan miten kerran menimme sitä harjoittelemaan taskulampun valossa umpipimeää metsäpolkua neljä kilometriä edestakaisin. Se ei silloin tuntunut miltään, motivaatio oli kohdallaan.

Erityisesti on jäänyt mieleen Nuutinmäen talossa pidetty pikkujoulu. Menimme sinne hevosella ja laitareellä. Kun pihalampun valossa katsoin talon pihapiiriä, siinä tuntui olevan taikaa. Tonttuleikin lisäksi lapsilla oli sketsi. Me pojat riisuimme monot ja hikiset villasukat ja menimme uunin pankolle istumaan niin, että varpaat näyttivät verhon raosta pianon koskettimilta. Nuutinmäen Veikko oli soittavinaan niillä pianokappaletta, joka tietysti tuli magnetofonista. Mahtoi se olla hänelle aikamoinen hajuelämys.

Toinen selkeä joulun ajan avaus oli itsenäisyyspäivän jälkeinen arkipäivä. Kylällä oli viisi kauppaa. Tiesimme, että ne rakensivat jouluisen näyteikkunansa itsenäisyyspäivän aikana. Lähdimme naapurin Ollin kanssa kouluun selvästi normaalia aikaisemmin ja viivyimme pitkään kuolaamassa jokaisen kaupan ikkunassa.

Ennen joulua odotettiin hartaasti vielä "Amerikan pakettia". Oikeasti se tuli kyllä Kanadasta mummon sukulaisilta. Kun paketti lopulta oli saapunut ja noudettu Kalmarin postista, sitä avattiin porukalla tuvan pöydän ääressä. Erityisesti muistan avatun paketin huumaavan tuoksun. Paketissa oli ainakin kahvia punaisessa pyöreässä peltirasiassa. Päiväkahvit keitettiin heti siitä. Ei se hyvää ollut, mutta hieno kokemus kuitenkin. Paketissa oli myös maukasta purukumia liuskoina. Äkkiä tämäkin virstanpylväs joulun odotuksessa oli ohi.

Lopulta se oikea joulu tuli. Tupaan tuotiin keskelle lattiaa iso kuusi. Tupa muuttui ihan toisenlaiseksi. Jouluaattona sai kokea sen, että aika on suhteellista. Miten saattoivat muutamat tunnit olla niin pitkiä. Joulusauna sentään vähän edisti aikaa. Meidän saunan eteisessä ei ollut mitään lämmitystä. Varpaillaan hyppien piti äkkiä kiskoa vaatteet päältä ja rynnätä suoraan lauteille. Mikä nautinto, kun kuumuus saavutti ihon. Sitä muistikuvaa käytän vieläkin joskus “unileluna”, kun uni ei tahdo tulla.

Jouluevankeliumi, jota koulussa luettiin, synnytti vähän samanlaisen muistikuvan. Kertomusta kuunnellessa näin aina sieluni silmin syksyn pimeyden, mutta se oli lämmintä pimeyttä, ja sanat hyväilivät korvia ja mieltä.

Joulu oli syömisen juhlaa. Olin yleensä aika huono syömään. Vanhoissa kuvissa kylkiluuni törröttävät. Maalaistalon menu oli vähän karrikoiden sellainen, että aamulla syötiin perunoita ja kastiketta, illalla taas kastiketta ja perunoita. Jouluna otin sen korkojen kanssa takaisin. Kerran olin ahtanut itseni korvia myöten täyteen suolaista ruokaa, mutta lastasin lautaselle vielä riisipuuroa ja rusinasoppaa. Veri oli pakkautunut niin täysin vatsaan, etteivät silmät tahtoneet pysyä auki.

Joululahjoissa oli aina jotain mielenkiintoista, minkä ansiosta joulunpyhinä riitti tekemistä. Pehmeät paketit olivat pettymyksiä. Säälien katselin aikuisia, jotka saivat lähinnä villasukkia ja alusvaatteita. Jokavuotinen lahja oli Verraton-suklaakonvehtirasia.

Joulunpyhät olivat maalaistalossa kiireetöntä ja levollista aikaa. Miesväki torkahteli raskaiden aterioiden jälkeen kiikkutuolissa ja tuvan puupenkillä. TV-uutisetkin vaikenivat pyhien ajaksi. Joulupäivänä vain lapset vierailivat naapureissa. Aikuisten vierailut alkoivat aikaisintaan tapaninpäivänä.

Joulun välipäivinä oli jo vähän haikea olo, mutta silloin odotettiin Saksan-Itävallan mäkiviikon alkamista. Loppiaisen jälkeinen arkipäivä oli tosi ankea, mutta ankeus unohtui nopeasti, kun alkoivat talven riemut, hiihto ja mäkihyppy.